"Ettekö juo, isä, kahwia?" kysyi Kerttu.
"En wielä, mutta minä pian palaan", sanoi hän ja läksi.
Kertun silmät säteiliwät ilosta. "Nyt minä warmasti tiedän", sanoi hän, "että isä toipuu tuosta surkeasta tilastansa, sillä sitten äidin kuoleman ei hän ole kertaakaan kajonnut wähääkään taloudellisiin asioihin. Woi kun minun on nyt hywä olla, kun olen saanut wähän toiwoa."
Samassa tuli isäntä takaisin ja joi kupin kahwia. "Käwin määräämässä miehille työtä", sanoi hän juodessaan.
"Woi kuinka nuo kukatkin owat kuihtuneet ja surkastuneet hoidon puutteessa, en minä ole niitä muistanutkaan kaukaisiin aikoihin", sanoi Kerttu ja samassa lähti hän wettä noutamaan, ja pian oliwat kaswit saaneet wirwoittawan aamukasteensa.
Nuo oliwat minusta hywiä enteitä. Samassa määrästä kuin heidän sisällinen tilansa kirkastui tuli heille maallisen elämänkin welwollisuuksia näkösälle, joista ei kumpikaan wiime aikoina ollut yleisesti pitänyt paljon lukua.
Nyt oli yö kulunut ja aamu tullut ja matkamiehellä on meno mielessä; rupesin siis hankkiutumaan lähtöön. isäntä ja tytär kun sen huomasiwat rupesiwat hartaasti pyytämään, että olisin heillä wielä senkään päiwän. Kernaasti olisin heidän pyyntöönsä suostunutkin, mutta asiani ja aikani eiwät sitä myöntäneet.
Aamiaisen jälkeen, sillä ennen ei minua laskettu, jatkoin siis matkaani, otettuani heiltä sydämelliset jäähywästit ja heitettyäni heidät Herran haltuun.
Minä olin päässyt matkani ja tarkoitukseni perille ja kesä oli jo melkoisesti kulunut, kun lähdin palausmatkalle. En suinkaan saattanut olla käymättä terwehtimässä uusia tuttujani. Heti kartanolle päästyäni tuli isäntä minua wastaan ja tarttui syliksi. Hän puristi minua niin rajusti, etten ollut irti päästä; se ei ollut sairaan miehen syleilyä. Toisen näköinenkin oli hän nyt myös: terweys, rauha ja ilo loisti hänen miehewistä ja täyteläisistä kaswoistansa. Hän kehoitti minua menemään huoneeseen ja rupesi itse hewostani riisumaan. Minulta ei tullut niin pian lähdetyksi, ja Kerttu oli jo silläwälin hawainnut minut akkunasta. Kun isännän kanssa menin huoneeseen, tuli hän portailla meitä wastaan. Hän terwehti heti iloisen näköisenä ja weti minua kädestä perässänsä huoneeseen. Heti kun tulimme saliin, osoitti hän iloisesti kukkiansa ja muita huonekaswejansa ja sanoi: "katsokaa, eiwätpä kukkani enää ole surkastuksissaan. Te saitte wiimein meillä käydessänne meidät elämään, ja sentähden nuo kaswitkin tuossa eläwät."
"Jumala se on, joka eläwäksi tekee", wastasin minä hänelle.