"Niin, niin, mutta Hän sen toimitti kuitenkin teidän kauttanne", ehätti isäntä sanomaan.
Ja tosiaankin oliwat nyt Kertun kaswit täydessä kukoistuksessaan, ja myrttikin, joka wiime kerralla oli peräti kuiwettunut ja surkastunut, wiheriöitsi kauniisti—sekin oli uudesta syntynyt.
Kerttu meni nyt kamariinsa ja tuli pian saliin takaisin, tullessaan tuoden pikku Yrjön käsipuolesta. Poika oli lihawa, werewä ja täyteläisen näköinen. Hän jo käweli ja oli hywin wikkelä ja liikkuwa. Hän oli puhtaissa ja hywin järjestetyissä siisteissä waatteissa, ja luulenpa, ett'ei hienoimpiinkaan lasten hoito=oloihin tottunut silmä olisi siitä löytänyt mitään wikaa. "Katsokaa", sanoi Kerttu, "tässäkin minulla on kaswi, joka on kaikista muista kasweistani kallein. Paiskaasta nyt, Yrjö, kättä wieraalle!" ja hän talutti kädestä pojan tyköni. Yrjö jo tullessaan kohotti oikean kätensä korkealle ja tyköni päästyään antoi aika läiskäyksen tarjottuun käteeni; sitten juoksi hän iloisesti ympäri lattiaa ja lorisi puolisanaisia lapsen lorinoita. Hän näkyi olewan isänsä silmäterä, sillä missä Yrjö liikkui ja hyöri katsoi isäntä aina häneen hartaasti, niin että hänen ruumiinsa kallistui, wääntyi ja mukautui aina sitä mukaa kuin pojan asema kulloinkin oli, jolloin isän suu oli puoleksi surullisessa tyytywäisyyden hymyssä.
Joka ei olisi omin silmin nähnyt, ei olisi saattanut uskoa, minkälaisen muutoksen sisällinen rauha oli heihin woinut ulkonaisestikin waikuttaa, warsinkin Kerttuun, joka oli nyt nuoruuden kukoistuksessa. Turhaa työtä on minun ruwetakaan kuwaamaan hänen nykyistä kauneuttansa. Siinä hän seisoi suorana, korkeana, solakkana, niinkuin puhtain taiwainen olento. Kauniina seisoi hän siinä, sillä sisällinen rauha oli pyyhkinyt hänen olennostaan pois kaikki ne synkistäwät warjot, ne tummentawat piirteet, himmentäwät sumut, siellä ja täällä huomattawat kolkkoudet, joita aikainen suru oli wäkisin kokenut häneen istuttaa.
"Katsokaa", sanoi minulle isäntä nöyrällä ylewyydellä, "tuossa tyttäressäni näette Kerttuni ilmeisen kuwan".
Tälläkin kerralla olin talossa yötä, mutta nyt oli ajan ja yön kulu aiwan toisenlainen. Nyt kelpasi minullekin uni, sillä nyt ei ollut isännän ja Kertun sisällinen tuska tunnollani.
Mielihywäkseni huomasin myös, ett'ei isännän iloisuus ollutkaan sitä laatua, että hän olisi täydellisesti palannut entiseen elämäänsä ja unhottanut mitä hän oli jo saanut maistaa ja kokea. Hän muisteli nyt niinkuin silloinkin waimo=wainajaansa, ja nöyrä ja Jumalan tahdon alle antautuwa surumielisyys sekausi silloin aina hänen lapselliseen iloonsa, ja ne sitten yhdessä rakensiwat tuon tyynen ja nöyrän rauhan hänen sydämeensä, joka kaikessa hänen elämässään näkyi. Nöyrä surumielisyys esti hänen iloansa pääsemästä turhamielisyydeksi, ja ilo esti hänen suruansa muuttumasta epätoiwoksi. Hän sanoi unissaan usein nähneensä waimonsa ja uskoi lujasti, että poismennyt wainaja oli hänelle anteeksi antanut eikä kantanut hänen päällensä. Hän aikoi pyhittää koko elämänsä waimowainajansa muistolle, jonka luokse hän halusi piankin päästä, mutta hän huomasi nyt myös senkin, että hänen tarwitsi elää lastensa tähden, joita hän aikoi hoitaa ja kaswattaa sekä henkisesti että ruumiillisesti, niin kauan kuin Jumala hänelle oli elämän päiwiä suowa.
Minulla oli jo kotikiireet ja rupesin hankkimaan itseäni kotimatkalle. Sydämellisesti kättä puristaen jätimme toisemme, ja tunnustaa täytyy, että olimme erotessamme jotenkin raskaalla mielellä. Me käsitimme hywin, että tämä oli wiimeinen kerta kun tapasimme toisemme täällä, koska kotoimme wäli oli kowin pitkä. Molemmat, sekä isäntä että Kerttu, saattoiwat minua kauas, ja tiellä wielä seisoimme hywän aikaa ja puhelimme elämän kohtaloista; sitten wielä kerran jäähywästit sanottuamme kääntyiwät he takaisin, ja minä lähdin ajelemaan kotiini päin.
* * * * *
Kun tuosta edellä kerrotusta matkastani oli kulunut neljä wuotta, sain minä seuraawan kirjeen: