Likimäisessä naapurissamme oli ihan minun ikäiseni Kerttu niminen tyttö, jonka kanssa kaswoimme aiwan yhtärintaa. Me olimme yksissä joka päiwä ja wietimme iloisia, murheettomia aikoja, wiattomissa lasten leikeissä ja huwituksissa. Tuo naapuri oli wähäwarainen talo, jonkatähden isäni täytyi usein auttaa heitä, mutta tuossa wiattomuuden tilassa ollessani ei johtunut kertaakaan mieleeni, että Kerttu oli köyhä ja minä rikas.—Oi, jospa ihminen wielä pääsisi tuohon lapselliseen wiattomuuteen, lapsuuden paratiisiin, jossa ei paina mitkään murheet ja huolet, jossa sydän on wielä puhdas ja turmelematon, niin ettei siihen wielä ole ylettynyt maailman pahentawat myrskyt. Jos pääsisi takaisin tuohon aikaan, jolloin sydän on niin wiaton ja iloinen, kun ei mammona ole opettanut sitä katsomaan muita ihmisiä ylön!"—Näin kertoeli isäntä ja purskahti itkuun, muistellessaan tuota onnellista lapsuuden aikaansa.
Minä en hennonut häntä häiritä hänen sydäntään wuodattaessaan, sillä itku kewentää kowin waiwattua sielua. Kun hän oli waiennut ja tyyntynyt, pyysin häntä jatkamaan kertomustansa.
"Niin me kaswoimme Kertun kanssa", alkoi hän, "isommiksi, siihen asti että ujous pakotti meidät olemaan harwemmin yksissä. Kumpikin meistä muodostui nyt eri tawallaan ihmiseksi: minä rikkaana, uljaana, ylpeänä ja yleiseen ylistettynä, rikkaan talon ainoana poikana; Kerttu kauniina, siweänä, hiljaisena ja nöyränä, melkein unohdettuna, paljoin sisarusten joukossa kaswaneena pienen ja köyhän talon tyttärenä. Noin me wierausimme Kertun kanssa toisistamme aina enemmän ja enemmän, eikä koskaan joutunut mieleeni, että Kertulla olisi sen enempää sijaa sydämessäni kuin sisarella, waikka usein kyllä tunsin outoa, käsittämätöntä halua tawata häntä ja olla hänen parissansa—ei, jopa kaiketi, siihen olin liian rikas ja Kerttu liian köyhä.
Aikojen kuluessa Kerttu kaswoi ja edistyi hywissä tawoissa ja opissa päiwä päiwältä, ja kun hän kehkeytyi oikein aika=ihmiseksi, oli hän kaunein ja siwein neito koko paikkakunnassa.
Minä rupesin tuntemaan sisällistä halua aina enemmän ja enemmän Kertun puoleen, mutta koetin tukahuttaa ja kuolettaa tuota sydämeni ääntä!
Minä haapuilin naimaan ja kosin yhtä ja toista, sieltä ja täältä, tietysti rikkaita, ja myöntäwiä, järkeni mielestä edullisia tarjoomuksia ei suinkaan puuttunut, ei neitojen eikä wanhusten puolelta; mutta sydämeni pysyi kuitenkin kylmänä kosimiani neitoja kohtaan, jonkatähden olin oikein wihainen itselleni ja pidin tuon kylmyyteni pahan hengen kiusauksena. Mitä Kerttu ajatteli, sitä en tiennyt, mutta luulinpa huomaawani että hänellä oli mielessä lapsuutensa ystäwä, ja minä olin oikein wihainen hänelle sydämessäni ja koetin wälttää niin paljon kuin mahdollista hänen seuraansa ja hänen tulisia, lempeitä katseitaan.
Erään kosioimani neidon kanssa oli meillä naimiskauppa jo aiwan walmis, ja tuuma oli, että pian laittaisimme itsemme kuulutuksille; mutta tuo mielestäni tarkoin harkittu kauppa pikemmin harmitti kuin miellytti minua, waikka sen kautta tiesin saawani useampia tuhansia markkoja.
Olen unohtanut mainita, että Kertullakin oli paljon ja loistawiakin kosijoita; mutta hän hylkäsi kaikki nuo tarjoukset, ja näyttipä siltä kuin olisi hän ijänkaiken aikonut elää yksinänsä; ja minä milt'en wihannut häntä mielessäni, kun hän ei ottanut wastaan niin otollisia tarjouksia kuin hänelle tehtiin, että olisin itsekin päässyt siitä rauhattomuudestani, joka powessani asui Kertun tähden.
Juuri nyt kun minun piti mennä kuulutuksille walitun morsiameni kanssa, tuli tiedokseni, että Kertulle oli tullut loistawa kosija wieraasta paikkakunnasta. Hän oli mahdottoman rikkaan talon ainoa poika, samoin kuin minäkin. Hän oli hywänmaineinen ja hywännäköinen, uljas nuorukainen, eikä kylän juorukellotkaan wielä tienneet sanoa, suostuuko Kerttu tuohon loistawaan tarjoukseen wai ei. Silloin tunsin oudon ja wastustamattoman äänen sydämessäni, ett'en woisi Kertutta elää. Tuota tunnettani wastaan koetin taistella minkä woin ja ärjäsin tuolle sisälliselle sydämeni äänelle; 'wiisituhatta markkaa!' Mutta tuo wakaa ja omaoikkuinen poweni asukas ei liene ollut lahjakoira, sillä hän ei ollut milläänkään koko tuosta tarjoamastani summasta. Minä koetin muistella morsiantani ja wiittätuhatta markkaa ja wieroittaa Kerttua pois mielestäni, mutta tunnon rauhaa ei minulle tullut. Lähdin kylään wiihdyttämään rauhattomuuttani, sillä oli eräs kesäinen pyhäilta. Tiellä tapasin kylän nuorison koolla. Heitä juuri olin lähtenytkin hakemaan, ja kaikki olisi ollut hywin, mutta woi hirmua!—Kerttukin oli siellä, mitä en osannut aawistaakaan, sillä ei hän juuri usein ollut nuorenwäen kokouspaikoissa. Kun huomasin hänet, säikähdin kowin ja weri nousi niin tuimasti päähäni ja kaswoihini, että luulin sen oikein tipahtawan. Joku joukosta huomasi hämmästykseni ja sanoi: 'Kah! Mikä Pontelan Matille nyt tuli, kun lensi noin tulipunaiseksi?' Minä koetin salata hämmästystäni, ja ajatuksissani sanoin taas tuolle mielestäni joutawalle mielen häiriölleni: 'wiisituhatta markkaa!' Mutta toinen paljon wäkewämpi ääni sydämessäni sanoi: 'enempi kuin wiisituhatta markkaa on kätkettynä tuohon kultaa puhtaampaan olentoon, joka tuolla muista taempana noin lempeän näköisenä seisoo'.
Kerttu oli woittanut sydämeni. Ei siellä enää painanut mitään wiisituhatta markkaa Kertun rinnalla. Koetin asettaa suuren wuoren kultaa ajatuksissani Kertun rinnalle ja sitten walita, mutta keweä oli kultawuorikin hänen suhteensa: kaikki mailmassa tuntui mielestäni niin joutawalta ja mitättömältä, ainoastaan Kerttu saattoi mielestäni tehdä tuon kolkon ja ikäwän maailman iloiseksi ja hupaiseksi. Ja tosiaankin sopi salaa katsella tuota tyttö heitukkaa, joka wilpittömänä, puhtaana ja ujona seisoi yksinänsä, ajatuksiinsa waipuneena, wähän ulompana muista, kauniina, wartewana ja werewänä, niinkuin täysin kehkeytynyt ruusun kukka, ja sitä kauneutta lisäsi wielä kesäauringon iltasäteet, jotka se lähetti Kertun lumiwalkoisille kaswoille ja punottawille poskille ikäänkuin jäähywäissuudelmaksi, samassa kullaten ne wiehättäwämmiksi.