'Saattaisitko sydämesi antaa lapsuutesi ystäwälle?' kuiskasin minä hiljaa.
'Mitä sanot? Ei minulla ole rikkautta, jota sinä niin ahneesti olet hakenut. Köyhä, pieni on Kertun koti, ja Kerttu itse wielä köyhempi, ei hänestä ole sinulle', sanoi Kerttu melkein nuhtelewasti.
'Se on tosi, että olen wäärin tehnyt sinua wastaan siinä, kun en ole totellut sydämeni sisällistä ääntä, waan olen muualta hakenut sinun wertaistasi, jota kumminkaan en ole löytänyt. Minulla on kyllin rikkautta, ja kaikki, mitä on minulla, on myös sinulla', sanoin hänelle katuwaisesti.
'Mutta nuo wiisituhatta markkaa olisiwat kumminkin niin runsaasti lisänneet muutenkin jo isoja tawaroitasi', sanoi Kerttu hieman pistelewästi.
Nuo wiisituhatta markkaa, kuultuna Kertun suusta, wihlasiwat sydäntäni, niinkuin joku terä=ase olisi työnnetty sen läwitse. Ennen olin tuon wiidentuhannen kanssa hekumoinut ajatuksissani ja yötä päiwää laskenut lukua niiden arwosta ja tuottawaisuudesta, mutta nyt ne tuntuiwat sydämessäni polttawalta raudalta ja uhkasiwat ryöstää onneni. Mieleni murtui ja kyyneleet herahtiwat silmiini. Minä otin Kertun kädestä hiljaa kiinni ja sanoin hänelle wärisewin äänin: 'älä murra enää jo ennen murrettua sydäntä. Minä olen ollut wäärässä ja tehnyt wäärin, minä kadun sitä ja pyydän sinulta anteeksi! Nyt wasta olen huomannut mitä kadottaisin, jos jäisin ilman sinua. Minä tahdon kuulla tuomioni sinun suustasi tänä iltana ja wielä tässä paikassa, tulkoon se minkälainen tulkoonkin. En jaksa enkä kestä pitempää odotusta', puhkesin Kertulle sanomaan.
Me olimme jo ennen istuneet mättäälle, sillä olimme jo tulleet Kertun kodin näkösälle.
Kerttu ei wetänyt kättään pois minun kädestäni! Hän kallisti päänsä minuun päin ja purskahti itkuun; minutkin walloitti itku, ja siinä itkeä nyyhkytimme yhdessä. Sydämeni tunsi nyt niin sekanaisia tunteita, että sitä on mahdoton selittää: Ilo, suru, katumus, woitto, autuus aaltoeliwat sielussani sekaisin niin että koko ruumiini wapisi!
Tyynnyttyään tuosta sanoi Kerttu wiimein: 'Jumala sen yksin tietää, ett'ei sydämessäni ole ollut sijaa muille kuin yhdelle: lapsuuteni ystäwälle; mutta tuo sija on ollut aina—tyhjä! Nyt on ikäwöity, kaiwattu, odotettu tullut, ja auki on sydämeni sija wielä hänelle,— hänelle yksin, eikä kenellekään muulle.'
Sitä autuutta ei woi yksikään kuolewainen kuwailla, jonka nyt tunsin sielussani. Päätimme ensi pyhänä laittaa kuulutuksille, sillä asia ei tuntunut sietäwän wiiwytystä. Ilta oli jo kulunut myöhäiseksi ja meidän oli aika erota; otimme siis hellät jäähywäiset toisiltamme, hellästi likistäen sydämen sydäntä wasten, jotka nyt wasta oliwat löytäneet toisensa, ja niin me erosimme siksi kerraksi.
Ensimäinen tehtäwäni kotiin päästyäni oli se, että lähdin noutamaan kihlani pois entiseltä wiidentuhannen markan morsiameltani, joka oli toisessa pitäjässä. Siellä sain kokea häwytöntä kohtelua, josta tulin huomaamaan kuinka aiwan toisellainen sielu oli tuolla wiidellätuhannella markalla kuin Kertullani.