'Eihän sinun hääsi ole minun wallassani', sanoi Kerttu.
'Ja kuitenkin on minun pääni aiwan sinun wallassasi', sanoin, ja ääneni hieman wärähti.
'Mitenkä se on ymmärrettäwä?' kysyi Kerttu.
'Ennenkuin wastaan kysymykseesi, kysyn wuorostani sinulta jotakin: milloinkas sinun häitäsi pidetään tuon wiimeisen loistawan kosijasi kanssa?'
'Ei koskaan', sanoi Kerttu kuiwasti.
Minä katsoin Kerttua silmiin; hän oli lewollisen ja tyynen näköinen, eikä mitään mielenliikutusta eikä hämmennystä näkynyt hänen kirkkaissa kaswoissansa.
'Ei koskaan! Eikö sydämessäsi sitten olekaan sijaa kenellekään?' sanoin hänelle.
Kerttu ei wastannut mitään, loi wain katseensa maahan ja päästi tuskin kuuluwan huokauksen, ja pieni toiwon säde lensi sydämeeni.
'Etkö todellakaan ole wielä sydäntäsi antanut kenellekään?' kysyin häneltä.
'En kenellekään', wastasi Kerttu ujosti.