Heikki lähti.
Jokitörmän ja pensasten suojissa hiipi Heikki waaralliselle wakooja=retkellensä. Erään talon huoneitten suojassa nousi hän törmälle. Siitä hän konttasi erään huoneen seinän wiereen ja niin hän hiipi huoneelta huoneelle. Kun hän erään huoneen nurkasta pilkisti toiselle seinälle, kurkisti samassa eräs rotewa wihollinen toiselta puolen nurkkaa, niin likellä, että heidän nokkansa oliwat yhteen koskea. Molemmat wainolaiset tunsiwat heti toisensa, sillä tuo wihollinen ei ollut mikään muu kuin Heikin morsiamen wangitsija, jolle Heikki oli eilen niin nawakan korwapuustin antanut.
Koston himossaan päästi wenäläinen riemuhuudon, samassa sujutti hän painetinsa seinää wasten Heikkiä kohden niin paljon kuin jaksoi. Notkeasti kuin ankeriainen syöksähti Heikki syrjään ja useampia tuumia sywälle purskahti wihollisen painetin kärki kuiwaan honkaiseen seinään. Niin käwi, mutta samassa tuokiossa putosi wihollisen oikea käsi werisenä maahan—Heikin miekka oli katkaissut sen. Wihollinen kaatui ja Heikki lähti taas tutkimusretkillensä.
Kun Heikki oli saanut tarpeelliset tiedot wihollisen asemasta, palasi hän majurin tykö. Hän oli juuri kertomassa majurille hawainnoitaan, kun tuo suomaton peräymiskäsky annettiin, ja majuri kuunteli Heikin kertomusta lewollisesti huolimatta wihollisen kiertotuumista yhtä wähän kuin peräymiskäskystäkään.
Adlercreutz'in tarkka silmä huomasi kohta, että Hertzen'in joukko oli waarassa, ja hän antoi kohta käskyn ryhtyä sen pelastamiseen. Kun tuo pelastus=joukko kääntyi wiholliseen päin, Hertzen'in joukko jo täyttä wauhtia ryntäsi wihollisen keskustaa kohden. Pelastajat seurasiwat jäljessä. Ensi ryntäyksellä puhkasiwat he wihollisen keskustan ja nyt wasta oikea ottelu alkoi. Kanuunat alkoiwat uudestaan jyristä, kiwäärit paukkua, painetit alkoiwat werisen paininsa ja kiwäärin perät kowan kolhintansa. Tappelun jyrinä lennätti sanoman jo pakotiellä olewille Döbeln'ille ja Palmfeldt'ille, jotka kohta kääntyiwät päin ja hurraata huutaen töytäsiwät tappelun tuoksinaan. Pian oliwat wiholliset wiskatut etelä=puolelle jokea, mutta siellä tekiwät he kanuunainsa ja huoneitten suojassa kowaa wastarintaa.
Hertzen lähti nyt joukkoinensa wihollisen patteria walloittamaan. Kuulia satoi kuin rakeita, mutta huikeasti ryntäsiwät suomalaiset wain eteenpäin, huolimatta jos joku heidän riweistään kaatuikin. Heikki oli noiden ryntääjien etunenässä, ja juuri kun he oliwat patterille pääsemäisillään, siis aiwan kanuunain suun edessä, rupesi wihollinen tykkiniekka sytyttämään raehauleilla ladattua kanuunaa, mutta samassa tuokiossa lensi tulilanka sytyttäjän kädestä ja hän itse patterille seljällensä.—Eräs talonpoikaisissa waatteissa olewa nuorukainen oli seipäällä lyönyt sytyttäjän kädestä sytyttimen pois ja itse sytyttäjän kumoon.—Sillä wälin oliwat suomalaiset rynnänneet patterille ja nyt ammuttiin, pistettiin, kolhittiin, lyötiin ja pian oli wiholliset patterissa sullottu yhdettömäksi. Kanuunat käännettiin nyt entisiä omistajiaan kohden. Suomalaiset käwiwät kaikkialla urheasti päälle ja eipä aikaakaan, niin oli wihollinen juoksujalassa kaikkialla pakosalla etelää kohden.
Suomalaiset oliwat woittaneet, tappelu=tanner oli heidän ja wihollinen oli pakosalla; kaksinkertaisen woiman ja rohkeuden tunsiwat he nyt rinnoissaan.
"Me emme paenneet, herra majuri", sanoi Heikki hymyillen Hertzen'ille tappelun loputtua.
"Niin, me emme paenneet ja wieläpä woitimmekin ja niin loistawasti. Häpeä=pilkku on nyt werellämme päältämme pesty, ja totta puhuen, urhoollinen Repo, suurin kunnia woitostamme oikeastaan tulisi sinulle, sillä sinussa ensi kerran selkeni tuo seisomisen ajatus wastoin ylipäällikön käskyjä", sanoi majuri, puristaen Heikin kättä.
"Ei niin, herra majuri. Minä olen wain täyttänyt pienen osan tässä suuressa yhteisessä työssä", sanoi Heikki, katsellen weristä säiläänsä.