Tiheitä wiholisparwia alkoi jo näkyä joen etelärannalla. Se laajeni ja taajeni ja kiireesti loiwat he pattereita ja asettiwat tykkejänsä niihin. Sillä wälin oli Klingspor, tuo ankaran warowa marsalkka, täydessä touhussa pelastamaan muonakuormiansa, kuten ennenkin. Wenäläiset rupesiwat nyt kiiwaasti päällekäymään ja melkeinpä aiwan syyttä, sillä eihän nuo siiwot suomalaiset sen enempää waatineetkaan, eiwätkä sen enempää heidän etenemistään häirinneet, kun wain saiwat muonansa korjatuksi, että jaksoiwat tuota yhtämittaista pakoaan jatkaa, ylipäällikkönsä käskystä. Paljon saaneet ja wielä enempää waatiwat wiholliset eiwät olisi suoneet suomalaisille sitäkään wähäistä etua, waan tahtoiwat anastaa wielä heidän muonansakin.
Klingsporin muonat joutuiwat niin ahtaalle, että täytyi ruweta wihollisen wauhtia hiljentämään. Osa suomalaisista sai sen tehdäkseen, samalla kuin toinen osa korjasi muonan kuormastoihin ja laittoi ne tielle. Wihollista oli hillitty jo neljättä tuntia; kuormastot oliwat jo menossa, samoin Klingspor, sillä hän luuli nyt kaikki tehneensä mitä tehtämän piti.
Jo annettiin käsky wihollisia pidättäwille parwille peräymiseen ja kaikki totteliwatkin käskyä, mutta kah; eräs parwi tuolla joella, se ei peräydy askeltakaan, waikka wihollinen melkein ympäri jo sitä piirittää. Se oli majuri Hertzen'in joukko ja siinä parwessa on Heikkikin.
Ennen peräymiskäskyä sanoi majuri Hertzen rinnallaan taistelewalle
Heikille:
"Aiotko, Repo, pitää eilisen sanasi?"
"Ett'enkö pakene?"
"Niin."
"En askeltakaan; en kehtaa. Mieluumpi on tähän kaatuminen kuin häpeällinen pako."
"Oikein Repo! Samoin olen minä päättänyt. Koska olet niin urhoollinen, niin lähde nyt tarkastelemaan wihollisen asemaa, erittäinkin patteria, ja jos nahkasi terweenä säilytät, tuo tiedot minulle; sitten me ryntäämme."
"Heti paikalla, herra majuri."