Näin taisteli Perälän Juho kunniakasta taisteloansa, ei miekoin, waan kirwein ja auroin, ja noilla aseilla walloitti hän wähitellen alaa ihmis=asunnoille. Wiimein hän rupesi saamaan lisä=wäkeä tuohon taisteloonsa, sillä kymmenkunnan wuoden päästä rupesi hänen takanaan pyörimään hänen wanhimmat lapsensa. Pientä oli tuo warawäki, mutta rohkeasti astuiwat he aamuisin isänsä jäljessä jylhän korwen rintaan ja alkoiwat siinä toimia mitä woiwat. Ainahan tuolla oli jotain, joka heitäkin totteli: milloin siellä oli joku pieni irti rewitty pensas, risu tai puun palanen, jonka he jaksoiwat kantaa loimoawaan nuotioon; milloin sieltä tuli esille joku pieni kiwi tai kanto, jonka he jaksoiwat kantaa entisiin kohoihin ja kasoihin; milloin he taas kiepsuiwat lisä=painona isänsä laittaman wiwun nenässä, kun joku kiwi tai kanto oli maasta ylös wäännettäwä, ja noin oliwat he kaiket päiwät isällensä wähäisenä apuna, josta hän tunti suuren lohdutuksen sydämessänsä.
Paitsi ahkeruutta oli Perälän Juhossa toinenkin hywä ominaisuus: hän osasi säästää, ja näiden kahden awunsa turwissa tuli hän wiimein siihen tilaan, että woi hywinä wuosina perheinensä omistaan toimeen tulla. Ja jos tuli katowuosi, söiwät he pettua, sillä Juho pelkäsi welkaa pahemmin kuin kuolemaa.
Kuitenkaan ei hän ollut semmoinen mies, joka olisi työtä tehdessään joutunut pelkäksi aineellisuuden orjaksi, käsittämättä ihmisen korkeampaakin kutsumusta. Ei, waan hän oli jo pienestä poikasesta pitäin ahkera lukemaan ja urkkimaan kaikenlaisia hyödyllisiä tietoja; kirjoittamaan oppi hän myös jo nuorena, melkein niinkuin itseksensä.
Juho oli syntynyt köyhistä wanhemmista, joilla ei ollut pojallensa perinnöksi jättää maallisia rikkauksia, mutta kumminkin oli heillä jättää hänelle jotain jalompaa ja kalliimpaa, nimittäin Jumalan pelkoa, jonka he istuttiwat poikansa sydämeen. Nuorena oli jo Juho jäänyt orwoksi ja mailman myrskyjen waltaan, mutta nuot hänen sydämeensä kylwetyt totuuden siemenet oliwat kaikissa hänen elämänsä kohtaloissa suurena ohjeena ja lohdutuksena. Ne oliwat aina walaisewana lamppuna hänen elämänsä sumeina hetkinä ja ne estiwät hänen horjumasta niissä waaroissa, joita maailmassa on niin runsaasti tarjona.—Olipa se jalo ja kallis perintö. Mikä on sen rinnalla suurikaan maallinen perintö, jonka koi syö ja ruoste raiskaa?
Nuorena oli Juho joutunut wieraalta leipäänsä ansaitsemaan, mutta hywällä, säwyisällä käytöksellään ja suoralla, rehellisellä elämällään, saanut pian kaikkien ihmisten suosion ja kunnioituksen. Aikaisin oli hän jo oppinut säästämään ja joka wuoden palkastaan saanut säästöön, mitä ei wälttämättömästi tarwinnut tawalliseen waatteukseensa. Tuolla tawalla aloitti Juho elämänsä aamua ja pitkitti sitä täyteen miehen ikään asti, jolloin hän rakastui erääsen siweään ja Jumalaa pelkääwäiseen Leena nimiseen piikatyttöön. Heistä tuli pian awiopari ja Juholla oli senwerran wuosisäästöjänsä tallella, että hän woi lunastaa häwiämäisillään olewan Perälän uudistalon; sillä tawalla Juho oli tullut Perälän isännäksi.
Edellisestä jo tiedämme, että Perälän Juholla ja Leenalla oli lapsia. Ensimäinen heidän lapsensa oli poika, jolle pantiin nimeksi Mikko, kaimaksi ja muistoksi Juhon isä wainajalle. Jo aikaisin näytti hän erinomaisen tarkkaa ymmärrystä ja käsitystä ja hänen lapselliset ja sukkelat lauseensa ja wastauksensa poistiwat usein ne sumut isän sydämestä, joita elämän huolet wäliin sinne synnyttiwät. Mikko oppi niin pian kelpo lukijaksi, että se näytti tapahtuneen melkein niinkuin itsestänsä; ei tarwinnut muuta kuin aakkoset hänelle asettaa, niin sanat ja lauseet selkeniwät itsestään, ja mikä wielä ihmeempi, Mikko käsitti kohta luettunsa sisällyksen!
Kun poika kaswoi isommaksi, hawaittiin hänessä semmoinen opin halu, että sitä oli mahdoton wastustaa. Hänen isänsä oli wälttäwä kirjoittaja ja sen ohessa wielä oiwallinen luwunlaskija. Pian omi Mikko nuot wähäiset opin säteet isältänsä ja pian oli hän paljon etewämpi isäänsä kummassakin aineessa! Kaikkien näiden tähden herätti hän pian huomiota kaikissa niissä wirkakunnissa ja asianomaisissa, jotka tuliwat käsittelemään Perälän Mikon kirjoituksia, sillä hän oli jo aikaisin ruwennut kyläläisilleen kirjoittelemaan kaikenlaisia asiakirjoja.
Juholla oli muutamia oppikirjoja, joita hän oli nuoruudessaan itsellensä hankkinut, esim. luonnon oppikirja, maatiede, fysikka ja kemia. Ne luki pian Mikko niin tarkoin päähänsä, ettei sitä kohtaa niissä kirjoissa löytynyt, joita ei hän olisi muistanut ja joista ei hän olisi tuonut selwää tehdä!
Pitäjän kirkkoherra huomasi pian pojan erinomaiset luonnonlahjat. Tyydyttääksensä tätä erinomaista opinhalua, ohjasi hän Perälän esikoista useissa aineissa ja lainaili hänelle useita tieteellisiä kirjoja, joita Mikko ahkerasti tutki. Eräänä kertona kummasteli joku pojalle itselleen kuinka hän oli niin hywä oppimaan kaikkia aineita.
"Minusta on hywin ihme, kuin te kummastelette sitä, jos joku ihminen oppii jotain! Totuushan on itsestänsä selwä, jonka tähden ei siinä luulisi olewan paljon oppimista", sanoi Mikko kysyjälle wastaukseksi.