Luulisi kai, että Perälän Mikko kadotti kaiken halunsa kowaan maantyöhön, mutta niin ei ollut laita. Hänen lukemisensa, oppimisensa ja tieteilemisensä eiwät tehneet häntä yhtään haluttomammaksi, laiskemmaksi ja saattamattomammaksi ulko=askareihin, waan hän teki työtä kuin "ajakka" ja oli joutuisa ja kunnollinen kaikkiin talonpojan tehtäwiin, joihin hän oli jo lapsuudesta tottunut. Hän ei ollut koskaan raskaalla ja alakuloisella mielellä, waan iloisena ja raittiina teki hän mitä käskettiin, ja tytöstä päästyänsä hyppeli hän iloissaan kuin peuran warsa. Pian tottui Perälän Mikko myös kaikkiin taloudessa tarwittawiin käsitöihin ja ne tuliwat hywästi ja joutuisasti tehdyiksi.
Puhtaana kaikista paheista niinkuin korwen turmelematon kaswi ainakin, ei Mikko ollut ylpeä eikä itsepintainen kotiwäkensä eikä kyläläisiensä kesken, waan hän oli iloinen ja hilpeä. Kaikissa tiloissa ja wiattomilla, leikillisillä kokkapuheillansa sai hän jos minkä seuransa pysymään iloisella ja hywällä tuulella. Noita sanan=solmuja olikin hänellä niin runsas warasto, ett'ei sitä asianhaaraa tullut koskaan esille, johon ei Perälän Mikko olisi osannut wiskata äkkiä mausteita ja höysteitä. Useinpa oliwat nuot sukkeluudet runolliseenkin muotoon puetut. Näyttipä siltä kuin häneen olisi ollut kätkettynä kaikkien ihmiselämän tapauksien ydin, josta ne kaikissa tapauksissa katkeamatta uhkuiwat niinkuin kuiwumattomasta lähteestä.
Tuommoisilla luonnon lahjoilla ja elämän tawoilla tuotti Mikko kotitaloonsa paljon kunniaa ja ennen pitkää oli Perälä tärkein, jos kohtakaan ei warakkain paikka yhteiskunnassa.
Kenenkään kynä ei woi kertoa sitä iloa, joka asui Perälän Juhon ja Leenan sydämessä. Eipä he suotta iloinneetkaan, sillä harwallapa oli semmoista poikaa kuin heillä. Kookas, pulskea, täyteläinen, solakka, terwe, wiisas, jotenkin oppinut, työteliäs, wirheetön, wiaton, kaikille rakas ja kaikkia rakastawa, turmelematon nuorukainen,—olipa siinä wanhemmille ilon ainetta.
Kun Mikko oli parinkymmenen wuoden ijässä, rupesi kirkkoherra puhelemaan pojalle sekä isälle kummia. Hän, näet, esitteli heille, että Mikon pitäisi muka mennä johonkin oppilaitokseen ja ottaa siellä tutkinto, päästäksensä siten johonkin kannattawaan wirkaan. Ensimältä tuo esitys tuntui heille molemmille peräti mahdottomalta, mutta kun kirkkoherra lupasi ohjata Mikon lukemista ennen tutkintoon lähtöä, niin rupesi heissä kummassakin kytemään toiwon säde ja he suostuiwat esitykseen. Siitä herran hetkestä otti kirkkoherra Mikon lukua johtaakseen. Tuskinpa kukaan opettaja on tawannut innokkaampaa ja halukkaampaa oppilasta, kuin kirkkoherra Mikossa. Lukeminen käwi helposti ja oppiaineet tarttuiwat kuin naulatut pojan päähän.
Wiimein walmistuttuaan, lähetettiin poika erääsen oppilaitokseen tutkintoa suorittamaan. Siellä esitti hän asiansa laitoksen esimiehelle. Tämä ja muu opettajakunta hämmästyiwät kowin, kuullessaan anomusta. Metsän korwesta suoraan tullut poika tulee ja pyytää tutkintoa, jotenkin laajoissa oppiaineissa! ajatteliwat he keskenänsä ja he pitiwät Mikko=raiskan suorastaan mielenwikaisena. Mutta kun poika weti lakkaristaan kirkkoherran antaman suosituskirjeen ja antoi sen koulun esimiehelle, loppui heissä pian tuo ilwehymy, jonka tuo outo asia ensin oli heissä aikaan saanut. Kirkkoherra näet oli kaikkialla tunnettu oppineeksi ja kunnolliseksi mieheksi.
He suostuiwat nyt yksimielisesti Mikon pyyntöön. Mikko meni niin loistawasti tutkinnon läpitse, ett'eiwät hänen tutkijansa saaneet häntä kiinni missään aineessa. Kaikissa aineissa, joista tuli puhe, antoi hän niin tarkkoja wastauksia, että kaikki kuulijat hämmästyiwät. Tutkinnon loputtua kehoitti esimies Mikon jatkamaan lukemistansa etemmäksi yliopistossa, mutta poika sanoi: "ei minua haluta; kun saan waan todistuksen läpi käydystä tutkinnosta, niin olen tyytywäinen".
Opettajakunta antoi Mikolle kiitoksella hywäksytyn todistuksen kaikissa tutkinnossa esillä olleissa opin aineissa ja sen kanssa lähti Mikko iloisena kotiinsa. Siellä meni hän kohta, isänsä kanssa, pappilaan näyttämään mitä hän oli sillä matkallansa saanut. Kirkkoherra otti Mikon tutkinto=todistuksen. Hän silmäeli ja luki sitä ja riwi riwiltä hänen katsantonsa kirkastui. Wiimein kääntyi hän Juhoon ja Mikkoon päin ja sanoi: "Yritys on onnistunut paremmin kuin osasin toiwoakaan! Ihmeellinen poika on Mikko! Hänessä on totuus ja nero itsestänsä! Todistus on niin hywä, että wirka tulee itsestänsä ja nyt on Mikolla leipää—ijäksi", ja hän tuli ja puristi sekä Juhoa että Mikkoa kädestä ja toiwotti heille onnea. Molemmat kiitteliwät wuorostansa kirkkoherraa paljoista waiwoistansa ja isällisestä huolestansa Mikon opetuksessa ja sitten ke lähtiwät kotia.
Tuliko Mikko nyt haluttomaksi kowaan työhön, kun hän oli noin loistawalla tawalla päässyt opin teille? Ei, eipä suinkaan. Mikko oli turmeltumaton korwen poika. Hän ei käsittänyt sitä, että kowa maantyö olisi ihmiselle sopimatonta ja halpaa, jota hänen isänsäkin aina teki niin suurella mielihalulla. Sentähden ryhtyikin hän heti kotia tultuansa innokkaasti entisiin askereihinsa, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Ainoastaan lomahetkinä ja pyhinä istui hän ahkerasti kirjoituksensa ja sanomalehtien ääressä, joita nyt Perälään tuli useita.
Nyt juuri tuli eräs otollinen wirka awonaiseksi. Mikko sitä haki ja sai kun saikin. Pian oli Mikko matkalla uuteen ammattiinsa. Hewonen seisoi waljaissa jo Perälän portaan päässä odottamassa, mutta lähdöstä ei tahtonut tulla mitään, sillä Perälässä wallitsi nyt erinomainen suru= ja haja=mielisyys. Oikeutta myöden olisi Juhonkin pitänyt olla hywinkin tyytywäisen poikansa uuteen onneen, mutta mitenkähän oli, hän ei waan jaksanut tänään olla oikein iloisella tuulella. Kenties hän oli raskaalla mielellä siitä kun hänen täytyi erota rakkaasta pojastaan. Saattipa olla niinkin mutta saattipa Juholla olla muitakin syitä raskasmielisyyteensä. Saattipa hänen mieltänsä painaa tunto, että hänen rakas poikansa, joka wanhemmilleen oli tähän astui tuottanut waan pelkkää iloa, saattaisi wielä tuottaa suruakin, sillä hän oli nyt lähtewä awaraan maailmaan, pois isän ja äidin silmien edestä. Wiatonna, turmelematonna—yleiseen kunnioitettuna, lähtee hän nyt pois tästä kodista, wastaan ottamaan mainetta, kunniaa, mutta myös wastaan ottamaan—pahennuksia. Niinkuin korwen puhdas kukka, tuli hänen poikansa nyt heitetyksi maailman myrskyjen sekaan, joista ei hän tähän asti wielä mitään tiennyt. Jaksoiko hän pysyä seisallaan tuossa elämän hyrskyjen meressä? jaksoiko hän seisoa horjumatta niiden yhä uudistuwissa iskuissa, jotka tulewat joka aika ja joka haaralta ja aina uudistetuissa muodoissa?—Kenties oliwat nuot tuommoiset ajatelmat syynä Juhon ahdasmielisyyteen tuona eron hetkenä—oli miten oli, annamme Juhon olla alakuloisena ja miettiwäisenä, sillä hänellä on kahdenlainen oikeus siihen, hänellä on—sydän ja hän on——isä.