Näissä lähdön puuhissa oli aika niin kulunut, että eron hetki lähestyi. Raskaalla mielellä oli Mikkokin nyt eikä ollut saada aikaan hywästi jättöään. Wiimein läheni hän isäänsä, otti häntä kädestä kiinni ja sanoi: "hywästi, rakas isä! kiitoksia paljon paljoista waiwoistanne ja paljosta rakkaudestanne!"—"Pidä aina Jumala silmäisi edessä, muista mistä olet lähtenyt, äläkä unhota kansaasi, jonka keskellä olet kaswanut!" sanoi isä, yhä pitäen poikansa kädestä kiinni. Kyynelet kimalteliwat molempien silmissä, eikä kumpikaan woinut sen enempää sillä kerralla puhua. Samoin jätti Mikko hywästi äitinsäkin, joka ilon ja surun sekaisia tunteita itki ääneensä. Sitten wielä tuli weljien ja sisariensa wuoro ja wiimein hyppäsi Mikko rekeen ja lähti ajamaan. Kauwan seisoi Perälän perhe wielä huoneitten solalla ja katseli lähtijän jälkeen. Kun Mikko oli kadonnut näkywistä, palasiwat kaikki muut huoneesen, Juho yksin jäi wielä sittenkin kauwaksi aikaa kujalle ja katsoi yhä waan siihen suuntaan, johon hänen poikansa oli mennyt. Mitä lienee Juhon sydämessä silloin liikkunut, emme tiedä, mutta sen me tiedämme, että kun hän wihdoin kääntyi menemään huoneesen, nousi hänen rinnastansa sywä huokaus.
Paljon ei sinä päiwänä Perälässä puhuttu, mutta kaikista wähemmän puhui Juho. Hänellä ei ollut tänään työn halua; synkkänä istuskeli hän waan. Hän olisi mielellään ollut iloinen nyt, mutta hän ei woinut. Sanomaton tuska tuntui häntä ahdistawan—mikä?—sitä ei hän tiennyt itsekään; mutta siltä waan nyt tuntui, että hän oli kadottanut paljon, mahdottoman paljon. Tuntuipa siltä kuin hän olisi kadottanut osan omasta ruumiistansa—oikean kätensä; wieläkin enemmältä tuntui Juholle hänen wahinkonsa tuossa kadottamisessa, sillä joku salainen aawistus tunkeusi hänen sieluunsa, että hän oli kadottanut—poikansa.—
Walpas waimonsa, Leena, huomasi pian miehensä raskaan tilan, sillä hän ei ollut ennen koskaan Juhoansa tuonlaisena nähnyt. Unhottaen oman surunsa, tuli hän miehensä tykö, otti häntä kädestä kiinni, katsoi häntä niin lempeästi silmiin ja sanoi: "miksi sinä, Juhoni, olet nyt noin murheellinen? Eihän sinulla luulisi olewan syytä panna noin pahaksesi lapsesi onnea."
Juho säpsähti. Hän näytti siltä, kuin olisi nyt juuri unesta herännyt. Hän loi teräwän silmäyksen waimohonsa ja toisti pitkäweteisesti "onnea!" Waimonsa näki ja ymmärsi, ett'ei hänen Juhoonsa mahdu nyt äkkipikaan mikään lohdutus, sentähden heittikin hän koko lohduttamisyrityksensä siihen, ajan parannettawaksi. Waimonsa ystäwällinen ja lempeä puhe ja käytös oli Juhon kumminkin saanut hereille unelmistaan; hän meni työhönsä ja tuolla tawalla tuli elämä wähitellen Perälässä entisellensä.
Moni neito oli jo kauwan aikaa halukkaita silmäyksiä Perälän Mikkoon luonut, mutta nyt kun hän nousi kunniansa kukkulalle, olisi hänen joka tyttö tahtonut omaksensa saada; Mikolle olisi ollut tarjona yksi ja toinen siwistyneestäkin säädystä, mutta hän ei näyttänyt pitäwän kenestäkään.
Perälän Juho tiesi aiwan hywin, ett'ei Mikonkaan ollut yksinänsä hywä olla, sentähden olisi hän niin mielellänsä suonut pojan hankkiwan itsellensä puolison. Wieläpä hänen sydämessään oli salainen pelko siitäkin, jos tuo yksinäisyys saattaisi wihdoin Mikon—wäärälle tielle. Eräänä kertana kun Mikko Perälään tuli käymään, Juho otti tilaisuudesta waarin ja wei poikansa kahdenkesken. ** "Etkö ole ajatellut jo walita itsellesi elämän kumppania?" kysyi isä pojaltansa.
"Kyllähän sitä pitäisi, waan eihän tuota tiedä mitä tekee", sanoi
Mikko.
"Sinnehän se meneekin, kun kowin kauan walikoi; wiimein luu saattaa kouraan luiskahtaa", sanoi Juho.
"Kumminkin on se jotenkin waikea tehtäwä."
"Ei se ole mikään waikea, kun ei rupea itsensä kanssa kowin pitkiin neuwottelemisiin. Onhan sinulla tarjona ylhäältä ja alhaalta; walitse se, johon sydämesi parhaiten on mieltynyt!"