Sen erän perästä muuttuiwat Juhon mielipiteet aiwan toisenlaisiksi. Hän menetti nyt kaiken toiwonsa, eikä kuullut mielellänsä puhuttawan pojastansa ja hänen waimostaan. Hän koki kaiken tawoin saada tietoonsa syyn Ainan laihtumiseen, hän sekä kirjoitti Ainalle että kysytti luotettawilla ihmisillä häneltä syytä pahoinwointiinsa, mutta kaikkiin salaisiin ja hiljaisiin kysymyksiinsä sai hän Ainalta wastauksen, että hän on kaiken puolin terwe ja että kaikki asiat owat hywin.
Yhtähywin sai Juho tämän jälkeen terweisen=tuojilta kysymykseensä, "mitä sinne kuuluu", yhä hämärämpiä wastauksia. Eräänkin kerran sanoi kysytty: "no—(hän piti wäliä ja ikäänkuin haki jotain sanoakseen)— eipä tuonne kuulunut mitään erinomaista", mutta hänen äänensä oli epäsointuinen, kuin olisi hän haparoinut kokoon jotain walhetta ja miehen katsantokin oli epärehellinen; wäliin loi hän tutkiwan, mutta salaawan katseen Juhoon, wäliin loi hän taas katseensa pelkääwäisesti maahan. Kaikki terweisten tuojat tästä lähtein alkoiwat tulla samanlaisiksi; waan jos Juho kuinkakin koetti saada syytä selwille tuohon ihmisten umpimielisyyteen ja omaan pelkoonsa, ei hän ollut mies sitä saamaan; näyttipä siltä kuin kaikki maailman salakähmäisyys olisi käynyt liittoon häntä wastaan.
Juho parka käwi nyt kowin huolelliseksi. Se salainen pelko ja selittämätön aawistus, joka häntä oli waiwannut siitä hetkestä pitäin, kun hän pojastansa erosi, muuttui nyt suoraksi selittämättömäksi murheeksi. "Aina tuo on niin laihtunut, etten ollut häntä enään tunteakaan" ja ne terweisten tuojain epäselwät lauseet ja jotain salaawat silmänluonnit tunkeusiwat aina waan sywemmälle huolehtiwaan isän sydämeen. Hän koetti rauhoittaa mieltään kaikilla keinoilla, mutta mikään ei woinut auttaa, sydän pysyi waan lewotonna ja kysywänä. Wäliin oli Juho oikein wihainen itsellensä, kuin hän joutawia mietti ja murehti, ja silloin hän aina koki itselleen uskotella ja luulotella, että kaikki asiat saattaisiwat olla hywin. Mutta kauwan ei kestänyt tuo tekolewollisuus, sillä nuot murheelliset ajatukset ja aawistukset tuliwat pian taas takaisin hänen sydämeensä. Hän ei noita mietteitään ja luulojaan ilmoittanut koskaan waimollensakaan, sillä ne eiwät olleet todistetut itsellensäkään ja hän pelkäsi waimonsa woimia, ett'eiwät ne kestäisi elämän entisien huolien päälle laskea niin suurta lisäsurua, waikkapa waan arweluna.
Tuommoisessa asemassa kului taas joku aika. Kirjewaihto Juhon ja Mikon wälillä harweni harwenemistaan ja useat Juhon lähettämät kirjeet jäiwät kokonaankin wastaamatta; terweiset myös alkoiwat harweta. Ei Juho maininnut koskaan kirjeissäänkään Mikolle ja Ainalle sydämensä salaisia luuloja, sillä hän toiwoi niin ajattelewina hetkinä, kuin kirjoittaessa on, että kaikki hänen luulonsa toki lienewät waan pelkkiä houreita.
Mutta muutamana päiwänä palasi yksi Juhon luotettawa ystäwä kaupungista. Hän tuli heti Perälään ja sanoi: "terweisiä Mikolta ja Ainalta", waan hänen äänensä wärähteli noita terweisiä sanoessaan.
"Mitä sinne kuuluu?" kysyi Juho heti synkästi, maahan luoduilla silmillä.
"No—oh! eihän tuonne mitään erinomaisia kuulunut", sanoi tämä ja loi samassa peittäwän, epäilewäisen, pikaisen silmäyksen Juhoon, jonka kanssa he oliwat kahdenkesken.
Juho nousi ylös. Hän läheni ystäwäänsä, laski kätensä hiljaa hänen olkapäällensä ja sanoi: "Minä olen kauwan sydämessäni tietänyt, että ihmiset salaawat minulta jotain pahaa; se ei ole oikein, sillä pahaa ei woida silloin poistaa. Sano sinä, ystäwäni, kaikki mitä tiedät, minä warustan itseni elämäni kowimpaan koetukseen."
Ystäwä huokasi raskaasti eikä wastannut yhtään mitään. Koetettiin pitkittää waiti=olemalla, mutta koko waiti=olemisen ajan katsoi Juho ystäwäänsä rukoilewasti ja kysywästi silmiin. Sanat eiwät kummallakaan puolen tahtoneet päästä liikkeelle ja Juhon henkeä ahdisti. Kun he hetken aikaa oliwat olleet tuossa pinnistyksen tilassa, tunkeusi wiimein Juhon suusta kysymys: "noh, ystäwäni?"
"Mikko on ruwennut…"