"Mikko on ruwennut mitä tekemään?"
"Juomaan", sanoi ystäwä tuskin kuultawasti.
Sywä hiljaisuus sai taas wallan. Tuossa ystäwänsä lauseessa kuuli Juho nyt sen salaisuuden, jota hän jo kauwan oli turhaan halunnut kuulla. Mutta noiden asioiden selweneminen mursi ennestäänkin jo pahaa aawistawan ja pelkääwän isän sydämen. Ne tunteet, jotka kärsiwän isän sydämessä nyt aaltoiliwat, eiwät woineet sanoiksi puhjeta, sillä siihen oliwat ne liian sekanaiset. Hän istui ääneti ystäwäänsä wastapäätä, silmät maahan luotuina mutta hänen rintansa aaltoeli lewottomasti ja raskaasti. Ystäwä lähestyi wiimein Juhoa, otti häntä kädestä kiinni ja sanoi: "Kowan sanoman sanoin sinulle, ystäwäni, sinä et näy jaksawan sitä kantaa—sinä näännyt: ei olisi minun pitänyt sinulle ilmoittaa tuota uutista".
"Oikein teit, oikein teit, ystäwäni, kuin totuuden ilmoitit! Kowat oliwat nuot uutiset ja kowaksi tekiwät ne minun nykyisen kohtaloni, mutta parempi on kowakin totuus, kuin imartelewa walhe; kiitos sinulle siitä", wastasi siihen Juho. Hän nousi ylös ja puristi wieraan kättä, mutta ystäwä tunsi, että Juhon miehekäs käsi wapisi kuin haawanlehti. "anna anteeksi ystäwäni", lisäsi Juho sitten, "minä olen nyt yksinäisyyden tarpeessa".
Ystäwä ymmärsi asian painon; hän lähti pois ja Juho meni kamariinsa, jossa hän surussansa waipui melkein tunnottomuuteen.
Juho joutui kowain sydämen tuskain tähden ruumiillisestikin sairaaksi. Hän ei kyennyt työhön ollenkaan eikä ruoka hänelle maistunut. Waimonsa näki oitis, että Juho oli saanut nyt kowaakin kowemman kolahduksen sydämeensä, mutta ei Leena osannut aawistaakaan, mitä Juho nyt tiesi. Hän koki kaiken tawoin lohdutella murheellista miestänsä ja tiedustella hänen murheensa syytä. Itkussa suin ja tuskasta punehtuneena ilmoitti Juho wiimein tuon hirmuisen sanoman. Mutta ihme kumma!—lujempi oli Leena tuota uutista wastaanottamaan kuin Juho oli luullutkaan. Ja tosiaankin on useinkin niin käynyt ihmiselämässä, että kun miehen omat woimat owat uupuneet epätoiwoon, siinä on jo heikompi astia tullut ehyeksi ja astunut miehuullisesti taisteloon, paljon uupumattomampana ja woimallisempana kuin hänen wahwempi puolensa, waikka hän kaiket ajat muulloin näytti särkyneeltä ja riutuneelta.
Leena koki kohdella miestään kuin parhain taisi ja toiwoi Jumalan awulla asiain wielä hywiksi tulewan—mitä ei äiti jaksa toiwoa lapsestaan, asiain pahimmillakin ollessa!—Nämät lohdutukset waikuttiwatkin Juhoon wiimein niin, että hän wähitellen jälleen jaksoi ruweta työhön, mutta raskaana ja apeana pysyi hänen mielensä.
Toinnuttuansa sen werran että kykeni ajatuksiansa koossa pitämään, kirjoitti Juho pojallensa waroitus=kirjeen täynnä hellintä isällistä huolta ja rakkautta.
"Rakas poikani", niin kirjoitti hän, "woi mitä minun nyt täytyy sinulle kirjoittaa, woi mitä minä tiedän ja woi mitä minä ja äitisi olemme saaneet kärsiä. Me tiedämme nyt, minkätähden siweä waimosi on laihtunut ja menettänyt terweytensä. Me tiedämme, minkätähden kirjewaihtomme on harwennut ja miksi useat kirjeeni owat wiimeaikoina sinulta jääneet wastaamatta. Me tiedämme syyn, minkätähden ihmiset luowat silmänsä alas sinua mainitessaan—Jumalani! Ihmiset kammoksuwat nyt jo sinua ja häpeäwät mainita sinun nimeäsikin, jonka he ennen niin ilosta loistawilla silmillä ja iloisella sydämellä tekiwät. Woi, woi! Sinä olet jo menettänyt kaiken arwosi ja kunniasi kaikkien rehellisten ihmisien silmissä, mutta wanhempiesi huolia, tuskia ja murheita et sinä ole menettänyt, waan olet liian runsaalla lisäyksellä lisännyt niitä. Woi, woi! Sitä wartenko Jumala sinulle on suonut niin lahjarikkaan sielun, että wäärin käyttäisit sitä, turmioksi itsellesi ja häwäistykseksi Jumalalle, kauhuksi kaikille ihmisille?—Woi! sinä arwaat jo mikä se sinun paheesi on, jota näin suurella sydämen kiwulla puhun; jospa niinkin olisi, täytyy minun kumminkin se suoraan ilmoittaa: sinä olet ruwennut—juomaan! Kauwan on minulla ollut salainen pelko siitä, että maailman pahennukset kenties ryöstäwät minulta ja ihmiskunnalta sen lapsen, jota aina olen sydämestäni niin hartaasti rakastanut, jolle olen niin paljon hywää toiwonut ja jolta olen toiwonut saawani niin paljon iloa wanhuuteni päiwinä. Kaikki tuo on toiwomatonta salaista pelkoani, jota en ole ilmoittanut yhdellekään kuolewaiselle ihmiselle; mutta sitä raskaampi on kuormani, kun tuon pelon pehmittämä spdämeni sai totuuden kuulla. Se murti kokonaan sydämeni ja ryösti rinnastani rauhan.—Rakas poikani! Seisahda toki ja ajattele tarkoin, kuinka paljon pahaa turmeluksesi on itsellesi ja meille jo maksanut. Palaja ajoissa pois pahalta ja synnilliseltä tieltäsi—palaja, minä rukoilen sinua, ennenkuin sinulta loppuu peräti woina wastaan seisoa synnillisiä himojasi! Muista siweää waimoasi, joka tietenkin on jo paljon sinun tähtesi kärsinyt ja jotka kärsimykset tulewat werrattomiksi, jos et sinä palau pahalta tieltäsi! Muista ystäwiäsi ja kaikkia kunniallisia ihmisiä, jotka sinä olet sopimattomalla käytökselläsi häpeämään saattanut. Muista itseäsi ja ajattele sitä suurta ja sywää lankeemusta, jonka äyräälle olet itsesi saattanut ja joka sinun on wälttämättömästi kerran nielaisewa kauheaan kitaansa, jos et waan tee pikaista parannusta. Muista wanhempiasi, jotka sinua owat niin paljon rakastaneet ja wieläkin rakastawat, ja jotka jo owat sinun tähtesi niin paljon kärsineet. Tahdotko sinä wielä lisätä sitä tuskaa ja kärsimistä? Tahdotko sinä saattaa meidät kesken ikäämme murheella hautaan?—Woi Jumalani! Älä laske enään raskaampaa kuormaa päällemme, muutoin me näännymme!—Lupaa nyt, rakas poikani, että sinä tahdot katua rikostasi, lupaa ett'et enää juo, lupaa että tahdot wälttää kaikkia semmoisia tiloja ja seuroja, joissa et jaksaisi pahaa taipumustasi wastaanseisoa; sillä kun sinä kerran jaksat wälttää synnin tilan, niin sinä olet wälttänyt jo itse synnin. Lupaatkos?—Woi! me toiwomme wielä paljon, sillä wanhemman sydän woipi paljon rakastaa, paljon kärsiä, paljon unhottaa ja paljon toiwoa. Jumala olkoon todistajanani, että nämäkin riwit owat lähteneet rakastawan, mutta siinä samassa huolehtiwan wanhemman sydämestä. Jumala myös suokoon, että nämät yksinkertaiset sanani tulisiwat, entisten neuwojeni ja opetuksieni kanssa, sinulle joksikaan herätykseksi! Olkoot myös todistajana nämät kyyneleet, jotka tätä kirjoittaessani owat paperille putoelleet, että suru ei ole kaukana nytkään isäsi sydämestä. Tätä kaikkea kirjoittaa, pyytää ja rukoilee murheen murtama—isäsi".
Perälässä toiwottiin nyt tästä kirjeestä paljon apua. Warsinkin Leena uskoi sydämensä pojasta, että se oli saawa Mikossa aikaan terweellisen muutoksen, sillä hän oli ennenkin nähnyt isän sydämellisten neuwoin waikuttawan poikaan paljoa paremmin kuin omansa. Päiwä päiwältä, wiikko wiikolta odotettiin Mikon wastausta, mutta kaukaan aikaan ei sieltä kuulunut mitään. Wihdoin tuli kirje, jonka päällekirjoituksesta ja sinetistä kohta huomattiin Mikolta tulleeksi. Wapisewalla kädellä awasi Juho sen ja wetäysi waimonsa kanssa kammariin. Sydän täynnä yhtä paljon pelkoa kuin toiwoakin ryhtyiwät he sen lukemiseen.