"Hywät wanhempani!" kirjoitti Mikko: "kummastuksella luin minä teidän wiime kirjeenne; sillä en tiedä, mitenkä olisin ansainnut teiltä sen nuhteen, jonka se sisälsi. Aiwan odottamatoin ei se minulle kumminkaan ollut, sillä ennakolta osasin minä jo aawistaa, mitä nyt oli tulewa. En tiedä, mikä hyöty lienee ihmisille toisen ihmisen parjaamisesta ja hänen kunniansa polkemisesta; warmaankin he oliwat hywin iloissaan, kertoessaan teille noita perättömiä uutisiaan. Jos he jonkun kerran owat sattuneet näkemään minun liikutettuna, parempien ihmisten seurassa, niin siitä he kohta panewat kokoon hirmuiset juoppo=jutut! Se tullee siitä, ett'eiwät he tunne siwistyneiden ihmisien tapoja. En ole hetikään kyläratin weroinen, enkä aiokaan tulla semmoiseksi.—Tämän johdosta pyydän että säästätte turhan surunne ja huolenne parempia tosi=asioita warten! sillä minä olen jo siksi itsenäisellä ja miehisellä kannalla että osaan kyllä elämäni juoksun ohjata."
Jota etemmäksi Juho luki kirjettä, sitä enemmän waaleni hän, sitä enemmän kimalteli kyyneleitä hänen silmissään ja ennen kirjeen loppua rupesi hän niin wapisemaan, ett'ei ollut woida saada sitä päähän luetuksi.
Sen jälkeen walahti Juho woimatonna tuolille istumaan. "Jumalani", sanoi hän wiimein, "parannuksesta ei ole toiwoakaan!—Synti on hänellä wielä luwallisena, ja muiden ja meidän murheemme kääntää hän waan panettelemiseksi!
Kowa, kopea on kirje, ja se on lähtenyt waaransa suuruutta näkemättömästä ja murtumattomasta sydämestä! Hukassa on Mikkomme. Woi onneton poika, minkä murheen saatitkaan wäsyneille wanhemmillesi! Hän itse tunnustaa puoliksi lankeemuksensa, mutta kokee peitellä turmelustansa siwistyksen tekokuorella; onneton siwistys, jota juuri wiepi suoraan siweyttömyyteen. Hän ei näy käsittäwän ollenkaan siwistyksen tarkoitusta, jonka pitäisi karsia ihmisestä pois kaikki siweettömät raakuudet ja sijalle istuttaa totuuden ja oikeuden tuntoa, ja hän nyt puolustaa pahuuttansa siwistyksellä! hänen lankeemukseensa ei ole syynä se wähäinen oppi, jonka hän on saanut, waan oma waromaton sydämensä, joka on ollut liian heikko seisomaan turmelusta wastaan, mutta joka jo turmelukseen joutuneen on mielestänsä liiankin wahwa; se tekee hänen tilansa kahta waarallisemmaksi. Woi, woi! mennyt on poikamme, kadonnut—auttamattomasti kadonnut".
Ja tosiaankin täytyy kummastella Mikon tylyyttä wastaus=kirjeessään, isänsä lähettämään sydämelliseen waroitukseen! Hän oli puhtaana ja wiattomana temmattu korwesta, uusiin ennen tuntemattomiin keskuuksiin ja seurueihin, joissa kokonaan uusi elämä ja uudet tawat hänelle tarjoontuiwat, mutta niiden muassa tarjoontui myös Mikolle—uudet waarat, uudet wiettelykset, joista korwen winkaloissa ei ollut kysymystäkään.
Kodin yksinkertaiset tawat ja se pieni elämänpiiri, johon hän oli tottunut, jäiwät nyt tuokiossa kauas. Pian niiden waikutus loppui ja hän rupesi halweksimalla katselemaan sitä muka pimeää ja kowaa elämän koulua, jossa oli elämänsä aamun aloittanut. Nyt oli hän mielestään oppinut ja siwistynyt mies, jolla oli muka oikeus katsoa ylön kansalaisiaan ja entistä säätyään. Sanoissa ja työssä ei tuo ylönkatse tosin tullut koskaan näkywiin, waan sydämen ajatuksena se kumminkin oli aina. Elämän mukawuus ja hempeys tuliwat yht'äkkiä nyt hänelle osakseen, ja hän oli kylläkin sukkela wertailemaan keskenänsä mennyttä sekä nykyistä elämää ja hawaitsemaan niiden suuren wastakohdan.
Hän rupesi nyt hywäksensä käyttämään kaikkia niitä elämän mukawuuksia, joita nykyinen asema tarjosi. Hän seurusteli usein wertaistensa kanssa ja enemmänkin siwistyneitten ihmisten parissa. He ottiwat hänet aina ilolla wastaan, sillä kaikki häntä kunnioittiwat. Noissa seuroissa kannettiin usein toti=aineita iltamalla sisälle ja laseja alettiin tehdä "illan kuluksi". Ensimmältä katsoi Mikko wain, kuinka muut tekiwät: he laittowat lasinsa, hän myös, he joiwat lasinsa—rupesipa hänkin pian tekemään samoin; he uusiwat lasinsa—hänkin myös!—"Tämähän on oikein siwistynyttä", ajatteli hän ja—joi. Waikutukset siitä alkoiwat pian näkyä: kaikkien kieli alkoi päästä walloilleen ja rajaton wapaus pääsi pian woimaan. Puheet käwiwät wilkkaiksi, mutta samassa myös epäwarmoiksi, niin ett'ei niissä ollut enään wankkaa tosiperustusta. Pää alkoi humista ja asema alkoi käydä epäwakaiseksi. Mikko tunsi että hän oli päissänsä; hän käwi ulkona ja, jos oli talwi, koki lumella hieroa polttawaa ja kihisewää päätänsä, jos muu wuoden aika, antoi hän raittiin ilman huuhdella tekokuumuutta. Mutta tuota ei hän tehnyt selwittääkseen päihtymystään sitäwasten, että olisi sitten juomatta, waan että kestäisi ja jaksaisi—enemmän juoda!—Ensinnä hän häpeili horjuwaa tilaansa; mutta hän katseli, kuinka muiden laita oli, ja iloksensa hawaitsi että monen asiat oliwat wielä hullummasti. Se hawainto lohdutti häntä suuresti ja niin oli häpy poistettu. Päinwastoin häpesi hän nyt mielessään, kun ei wielä tuntenut oikeata siwistyksen wapautta.—Kowin monia tuommoisia hupaisia ja wapaita "ilta=seuroja" ei hän ollut wielä wiettänytkään, ennen kuin tuli kerran yöllä kotia niin juowuksissa, ettei pääsnyt porrasten rappusia ylös muutoin kuin—konttaamalla!—Aina ei säikähtänyt kowinkaan tuota ensimmäistä onnettomuutta; sillä hän luuli sen päihtymyksen waan olewan satunnaisen wahingon. Hän koki hoitaa ja waalia miestänsä, riisui waatteet päältä ja toimitti hänet maata. Aamulla ylös noustua pilkkaili ja härnäili hän Mikkoa, kun näki hänen olewan hywin nolona.—Aina raukka! Hän ei osannut aawistaakaan, mikä kawala mato jo oli myrkyttänyt heidän onnensa.
Pitkiä aikoja ei kulunut, ennenkuin Mikko taas tuli kotia juowuksissa. Nyt waata hawaitsi Aina asian todellisen laidan. Hän näki ja ymmärsi, että juopuminen olikin jo kiinnijuurtunut kauhea turmelus, joka pitkitettynä tuottaisi warman perikadon. Hän ei ollut nyt enään yhtäkaikkinen, waan hän wapisi kuin haawan lehti. Kyllä hän koki nytkin hoitaa ja maata toimittaa Mikkoa, mutta hänen sydämensä itki kauhistuksen ja pelästyksen kyyneliä.
Aamulla ei Aina enään pilkkaillutkaan miehen teko=sairautta; sen sijaan hän kyynelsilmissä rupesi puhelemaan siitä waarasta, joka uhkasi. Hän rukoili Jumalan tähden Mikkoa luopumaan pois pahasta taipumuksestaan, ennenkuin oli myöhäistä. Mikko ei puhunut mitään, eikä lausunut hänelle tylyjä sanoja, sillä hän ei ollut koskaan waimollensa paha. Hän waan wertaili mielessään omaansa ja muiden ihmisten elämää, ja ilokseen huomasi useain hywäinkin miesten olewan siinä suhteessa monta wertaa "wapaampia". Hän muisti, näet, tärkeissä wiroissa olewia henkilöitä, jotka aina iltamilla joiwat kotonaan taikka muualla seura=elämässä niin, ett'eiwät he pysyneet pystyssä, ja yhtäkaikki oliwat he päiwällä selwät miehet ja yhtäkaikki he toimittiwat wirkansa toimellisesti, ja wieläpä woiwat he puhua, huutaa ja kirjoittaakin rahwaan hirweästä ja rajattomasta juomisesta! Tuon kaiken piti hän siwistyksen suurena etuna ja oli niin hurskas mielestänsä, että katsoi sydämessään ylön, jos näki jonkun kansalaisistaan päiwällä juopuneena!
Kun tuommoiset mielipiteet saiwat hänessä wallan, eipä ole kowin kummeksittawa, jo hän pitää Ainan surun ja huolen tilastaan aiwan tarpeettomana—houreena!