"Woi, woi Liisa! Paljon olet sinä uhrannut tietämättömän asian eduksi, tuntemattoman miehen hywäksi!" sanoi Heikki ja katsoi kummastuksin kaunista, jaloa tyttöä.
Liisa loi katseensa alas.
"Minä olen aina noudattanut sitä ajatustapaa, jonka isäni on opettanut, että minun töissäni olisi enemmän kuin sanoissani", sanoi hän sitten ujosti.
"Woi! älä puhu enää niin, Liisa. Sinulla on jalo sydän, sen tunnen nyt.
Nyt ymmärrän mitä tuolla pienellä kiistallasi tarkoitit silloin tuolla
torilla, ja saatpa nähdä, että minä otan neuwostasi waarin", sanoi
Heikki.
"Jumala suokoon niin käywän!" sanoi Liisa hiljaa.
Niin keskusteliwat nuo niin kummallisesti yhteen sattuneet nuoret ja tulipa heille tuossa keskustelussa monta ennen tuntematonta asiaa ilmi.
Heikki parani terweeksi; hän maksoi Liisalle kaikki mitä hän oli kuluttanut, mutta waiwoistaan ei Liisa ottanut mitään, waikka kuinkakin toinen olisi tarjonnut.
Heidän olisi pitänyt nyt erota, mutta ero oli kummallekin raskas, ja pitkä äänettömyys seurasi tuota waikeata tilaa. Wihdoin otti Heikki Liisaa kädestä kiinni ja sanoi: "paljon olet uhrannut minun tähteni, mutta wielä paljon enemmän waadin sinulta, waadin itseäsi kokonaan omakseni."
Tyttö ei ottanut kättään pois; hän kallisti päänsä Heikin rinnalle ja kuiskasi: "kuinka se on mahdollista niin äweriään talon pojalle ja sotamiehen tyttärelle?"
"Kahta yksineuwoista ei erota mikään, ja eihän sotamies ole mikään kunniaton ihminen. Mitään esteitä en pelkää, kun wain saan sinun suostumuksesi"——he kallistuiwat toisiansa kohden ja sulkiwat toisensa syliinsä.