"Hywästi, Liisa! Pian käyn minä sinua terwehtimässä", sanoi Heikki wiimein, irtauttaen itsensä yhteisestä syleilystä.
"Hywästi, Heikki", kuiskasi Liisa, ja niin he erkaniwat.
III.
Iso oli ilo Repolassa, kun Heikki tuli terwennä kotiin. Wielä isommaksi tuli se, kun saatiin tietää, että Heikillä oli ollut niin alttiiksi antautuwainen ja uhrautuwainen hoitajatar. Heikki oli koko kuwauswoimansa kywyllä sen wanhemmilleen selittänyt, wieläpä hän selitti hoitajattarensa kauneuden ja jalon luonnonkin, niin hywin kuin taisi. Miksikä niin? Syy on aiwan selwä: Heikki pelkäsi jotakin, toiwoi jotakin; kummallinen ristiriitaisuus yhdessä ja samassa asiassa.
Heikki tiesi ja tunsi Pohjanmaan äweriään ja rikkaan talonpojan aatelisen suku=ylpeyden, tiesi ja tunsi, ett'ei tuo ylpeys ollut wielä koskaan antanut heidän lastensa mennä köyhiin naimisiin, ei pojan walita itsellensä köyhää tyttöä elämänsä kumppaniksi. Jos joku oli rohjennut sen tehdä, oli hän armotta ajettu tyhjänä pois kotoa, ja isän ja äidin sydän, rakastawien rakkaus ja sydänten asia ei semmoisessa tapauksessa tullut koskaan kysymykseen.
Tuommoisen aateli=ylpeyden tunsi Heikki wanhemmissaankin ja sitä pelkäsi hän. Hän oli sydämestään rakastunut sotamiehen tyttäreen, Kuulan Liisaan. Hän tahtoi hänet tawalla tahi toisella saada omaksensa, mutta wanhempiensa mieltä ei hän olisi tahtonut loukata. Siinä tarkoituksessa että se hywää waikuttaisi hänen wanhemmissaan oli hän ylistänyt rakastettunsa awuja ja odotti wanhempiensa myötätuntoisuutta sydämensä asialle, sitä toiwoi Heikki.
"Jumala johdatti tuon sotamiehen tyttären siihen, hän on sinun henkesi pelastaja ja warmastikin jalo ihminen", sanoi Repolan isäntä, Heikin isä, kun kuuli poikansa kertomuksen.
Heikki toiwoi.
"Minä rakastan tuota tyttöä sydämestäni, sallikaa, isä, saaha minun hänet omakseni", sanoi Heikki rohkaistuneena.
Isän kaswot synkistyiwät.