"Sotamiehen tyttö, köyhä tyttö!" sanoi isä wiimein kolkosti.
"Niinhän hän on, mutta hän on jalo ihminen, isä; niin kuin tiedätte on hän pelastanut henkeni", myönsi ja muistutti Heikki.
"Repolan talon asukkaaksi ei ole wielä koskaan tuotu kerjäläistä, ja siitä suwun kunnia, eikä sitä tuoda wielä nytkään, sen takaan. Palkitse kerjäläisen waiwat niin runsaasti kuin tahdot, mutta meille häntä et koskaan tuo", sanoi isä kolkosti.
Suku=ylpeys oli laskenut tuomionsa.
"Mutta kumminkin, isä, täytyy minun saaha Kuulan Liisa, köyhä sotamiehen tytär omakseni", sanoi Heikki päättäwästi.
Totinen rakkaus oli tehnyt päätöksensä.
"Siinä tapauksessa käytän kaikkea sitä waltaa, joka minulla on omaisuuteeni ja lapseeni", sanoi isä synkästi.
Sen enempää ei puhuttu, sillä Heikki tunsi isänsä, mutta ei isä poikaansa.
Heikki nakkausi wuoteeeseen suullensa maata, ja selwään huomattiin hänen itkewän.
"Mitä tuo poika itkee, mitä on hänelle tapahtunut?" kysyi Heikin äiti sen nähtyänsä.