"Hän itkee kerjäläistyttöä", sanoi isä.
"Wai niin! Warmaan tuota, jota hän niin kauniiksi ja jaloksi kuwaili. Heitä, poika=rukka, pois turhat miettimiset, ne eiwät kumminkaan menesty", sanoi äiti.
Aamu tuli, mutta Heikkiä ei enää ollutkaan Repolassa; tyhjä oli Heikin kamari, tyhjä hänen wuoteensa. Hän oli mennyt, oli jättänyt Repolan ja wanhempansa; todellinen rakkaus oli woittanut wanhempain rakkauden ja lapsuuden kodin.
Ollessaan laillisessa ijässä meni Heikki pappilaan, otti sieltä papinkirjansa ja alkoi astella.
"Nyt on Heikki mennyt, nyt ei ole enää meillä Heikkiä", hätäili äiti, kun hänen lähtönsä tuli tunnetuksi.
"Kyllä routa porsaan kotiin tuopi", sanoi isä yhtäkaikkisesti.
Toteutuiko tuo sananlasku? Senpä saamme nähdä.
Mihin ohjasi Heikki askeleensa? Siikajoelle, pieneen sotamiehen torppaan—Liisan luo.
Sydämellinen oli siellä wastaan=otto ja wielä sydämellisemmäksi se tuli, kun Heikki ilmoitti olewansa niin tyhjä mies kuin tässä näkyy ja että hän aikoi nyt ruweta sotamieheksi. Silloin sulki Liisa Heikin syliinsä ja sanoi: "Sinä, Heikki, olet parempi mies kuin luulinkaan."
"Sinä olet, Liisa, minut tehnyt hywäksi, wieläpä kahdessa kalliissa asiassa, joista en ennen tietänyt mitään; olet nimittäin opettanut minut rakastamaan jaloa sydäntä ja isänmaata, ja olenpa näyttäwä sinulle, rakas Liisa, että osaan muutakin tehdä, en wain korskeasti puhua, sillä tunnustanpa nyt täydestä sydämestä, että tuo kerskaukseni tuolla torilla olikin wain todellakin muiden matkimista, ulkokullattua tyhjää kerskausta", sanoi Heikki.