"Minkälaista asiaa?"
"Eräästä teidän pitäjään talosta on tyttö naitu monioita wuosia sitte meidän pitäjääsen. Hän oli joku wiikko takaperin tullut käymään wanhaan kotitaloonsa. Hän on saanut siellä pikkusia, mutta lapsi kuoli moniaan päiwän perästä syntymisensä jälkeen, ja äiti on kuolemaisillansa. Minun pitää wiedä sana hänen miehellensä, että hän tulisi katsomaan waimoansa ja toimittamaan lastansa hautaan."
"Asia on kyllä painawa, mutta lapsi pysyy nyt jo kuolleena ja äiti on hywässä turwassa ja suojassa ihmisien parissa; sentähden en luulisi teillä olewan syytä panna omaa henkeänne alttiiksi tuon asianajamisen tähden."
"Mutta he pyysiwät minua niin hartaasti ja minä lupasin laittaa tiedon sairaan waimon miehelle. Hän asuu peninkulman päässä kirkolta, mutta kirkkomiehiä myöten minä saisin sanan hänelle, jos ei hän itse sattuisi kirkolla olemaan."
"Mutta jos menisitte wasta huomenaamulla?"
"Huomenaamulla saattaisi ilma olla wielä pahempi."
"Ei se enää tämän pahemmaksi woi tulla. Jos te ette lupaa olla mökissä, siksi kun ilma asettuu, niin meidän täytyy koettaa wiedä teidät muassamme kylään asti, käyköön sitten miten käyköönkin."
"Ei millään tawalla; teidän hewosenne ei jaksa, se uupuu ja silloin jäätte minun tähteni hengenwaaraan. Minä jään mökkiin ja odotan siinä ilman asettumista. Onhan minulla kontissani leipää, että woin olla mökissä waikka pitkänkin ajan, sitte teidän on huokeampi jatkaa matkaanne", puheli mummo ikäänkuin peljäten, että tekisimme hänelle wäkisin liian paljon hywää.
Noita keskustellessamme olimme päässeet mökin näkösälle. Se oli rakennettu aawan, metsättömän kankaan laitaan. Maat oliwatkin jo isolta matkaa olleet metsättömiä, sillä kulowalkea näytti seudut polttaneen useampaan kertaan. Mökki oli pieni eikä muita ulkohuoneita näkynyt kuin yhden lehmän nawettalöksä ja kaiwonpuitteen kokoinen sauna. Pieneltä ja turwattomalta näytti tuo ihmisasunnoksi, semmoisella asemalla ja semmoisen ilman käsissä. Ajoimme eteen, wäänsimme mummon konttineen reestä ylös ja menimme joukon miehissä sisään. Mökki tuntui jokseenkin kylmältä, mutta walkea paloi takassa, joka jakoi lämmintä tuwassa olijoille. Joukko repaleisia ja likakaswoisia lapsia oli tunkeunut huoneessa olewan, kylläkin pienen uunin päälle, josta he ujostellen katseliwat tulijoita. Ei näyttänyt se asunto loistawalta, mutta hywä oli semmoinenkin suoja niin kauheassa ilmassa. Mummo näkyi olewan hywä tuttu mökin asukkaille. Hän meni heti lämmittelemään käsiänsä takkawalkealla ja kun hän sai ne sulaksi, meni hän kontillensa, otti sieltä leipää ja antoi kullekin uunin päällä istuwalle lapselle palasen käteen. Sitten hän rupesi haeskelemaan wettä juodaksensa, mutta mökin emäntä, sen nähtyänsä, toi hänelle kiwikupilla hywin waljua maitosintua, josta huomasin, että mökin ainoa lehmä oli awonisin. Sitten rupesi mummo kertomaan, kuinka nuot wieraat owat muka olleet hänelle hywiä, kun tieltä ottiwat hänet konttinensa rekeen ja toiwat tänne asti, jota hänelle ei oltu koskaan ennen wielä tehty; hänen muotonsa ja käytöksensä tuliwat oikein iloisen näköisiksi sitä kertoessaan. Sen tehtyään pyysi hän mökin wäeltä, saisiko olla mökissä siksi että ilma asettuisi; kontissa hänellä kyllä olisi ruokaa, että toimeen tulisi. Mökin asukkaat lupasiwat heti hänen olla, niin kauan kuin waan haluttaisi. Kaikista näkyi, että mökin asukkaat ja mummo hywin käsittiwät toisensa. Ei heillä ollut mitään kainostelemista eikä ujoutta keskenänsä, eikä heidän wälillään warmaankaan wallinnut sitä mielipidettä että: "woi, woi, suuri wäli on minun ja teidän wälillänne" ja "liika paljo se on tämmöiselle ihmiselle". Yhteiset puutokset, yhteinen elämän tarwetten niukkuus, lienee solminnut heidän wälilleen werrallisuuden ja awomielisyyden siteen.
Mökin mies paheksi kowin, kun ei heillä ollut antaa suojaa hewoselle, että wieraatkin olisiwat olleet yötä näin pahalla Jumalan ilmalla, muutoin tässä kyllä muka olisi toimeen tultu, waikka huoneet oliwat näin pienet.