"Sitten lauwantain ei ole kulkenut kuin yksi hewonen ja te wiime iltana", sanoi isäntä.
"Nyt ne p——t makaawat kuin karhut pesissään ja odottawat, että meidän pitäisi heille tiet awata joka paikassa, mutta wannonkin minä sen, ett'en lähde tästä talosta, ennenkuin tiet owat auki, waikka odottaissani söisinkin kaikki ne neljäntoista lehmän lihat, jotka owat kuormissamme", sanoi teurastaja.
Towin tuoda rähjättyään, paniwat hekin maata.
Kun aamu tuli, lähdimme me taas matkalle ja tunnustaa täytyy, että tuntui jotenkin suotuisalta se asia, kun lihamiehet oliwat tulleet taipaleen poikki. Aukioilla oli heidän jälkensä mennyt umpeen, sillä juoksewa lumi oli sen peittänyt; mutta metsillä oli heidän ajamansa tie sywänä wanana pehmeässä lumessa, ja tuo wana oli niin sywä, että hanki kummallakin puolella rekeä oli ylempänä reen laitoja.
Minä istuin reessä sywiin ajatuksiin waipuneena ja hewonen käweli hitaasti eteenpäin, sillä kiireesti siinä ei päässyt parhaallakaan paikalla. Poika ei myös puhunut eikä äännellyt mitään kaukaan aikaan; hän lienee huomannut minun olewan ajatuksissani.
"Miksikä te olette nyt niin miettiwän näköinen?" kysyi poika wiimein.
"Mielessäni on aina waan se wanha mummo, jonka tiellä tapasimme lauwantaina", sanoin pojalle.
"Minunkin mielestäni te huolehditte liiaksi paljon hänestä, sillä jäihän mummo mökkiin ja tiettäwähän se on, ett'ei hän ole sieltä lähtenyt liikkeelle tämmöisellä ilmalla", lohdutteli poika.
Pojan muistutus tuntui mielestäni niin oikeutetulta ja perustetulta, että katsoin parhaaksi olla siihen wastaamatta, ja niin kuljimme taas äänettöminä eteenpäin.
Kuljettawaksi tuli nyt iso newa. Tien, eli oikeammin teurastajain jäljen, oli tuima tuuli juoksuttanut umpeen tuossa suojattomassa paikassa. Pääsimme lewostamme waiwaloisesti kahlauttaen puoliwäliin tätä aukeaa. Tuulen alapuolella, tien wieressä, oli joku korkeampi lumi=kinos kuin muutoin sileällä newalla oli tawallista. Että myrskyn aikana oli siinä lunta liikutettu, näkyi siitä kun tuuli oli höllemmän lumen kiskonut mukaansa, waan kowemmat eli likistetyt paikat oliwat jääneet korkeammalle, jotka tuuli oli sitten hiwonut ja kuluttanut särmikkäiksi ja kulmikkaiksi, aina sen mukaan, kuinka kukin paikka oli kowempaa tai pehmeämpää.