Minä seisotin hewosen.
"Miksi hewosen seisotitte?" kysyi poika.
"Käyn katsomassa tuota kinosta; pitele sinä hewosta kiinni sen aikaa."
Minä kahlasin kinoksen tykö ja aloin sitä jalallani tonkia ja koetella. Kauan ei tarwinnut sitä tehdä, ennenkuin kinoksesta tuli jotain esinettä näkösälle. Se oli—tuohi=kontti, täynnä leipäpalasia;—se oli Kontti=Annan kontti! Luultawasti oli hän kuolon kanssa kamppaellessaan riisunut sen pois seljästään.
"Hywä Jumala", huudahti poika kontin nähtyänsä, sillä hän oiwalsi heti paikalla asian. Kummallekin meistä tuli nyt selwäksi, ett'ei itse Annakaan mahtanut olla kaukana kontistansa. Minä kannoin kontin tien paikalle ja palasin jälleen tutkimaan kinosta. Wähän etsimisen perästä tuli lumen alta näköisälle repaleisia waatteita ja pian niiden omistajakin!—Mummo oli nyt jo kylmennyt—kangistunut liikkumattomaksi! Ei ollut nyt enää kohmettunut weri jaksanut sulattaa kaswoissakaan yhä ankarammin tulewaa lunta—kuiwana oliwat nyt mummon kaswot.—Minä kopistelin hänet niin puhtaaksi lumesta kuin taisin ja kannoin reen tykö. Mummon kaswot oliwat niin rauhaisan ja tyynen näköiset, ja hän oli milt'ei kauniimpi kuin wiime lauwantai=iltana. Näyttipä siltä, kuin olisi hän katsonut meitä silmiin ja sanonut: "woi, kuinka hywiä ihmisiä te olette. Ei ikään minulle ole tämmöistä ystäwyyttä osoitettu——" "liikanaista se on tämmöiselle ihmiselle"——"Woi, woi! Paljon on wäliä minun ja teidän wälillänne."
Mummon suu näytti olewan hymyssä, hänen huulensa näyttiwät liikkuwan ja kuiskaawan jotakin ja olipa kuin olisiwat hänen repaleiset hihojensa suut läpättäneet ja tärisseet—silloin olin jotain hiljaista ja sywää ääntä kuulewinani, joka sanoi: "mitäpä minä surisin, sillä ei minun aikani ole enää pitkällinen".
"Mitäpä minä surisin, sillä ei minun aikani ole enää pitkällinen", toistin minä ääneen nuot sydämessäni wasta kuuluneet sanat. Poika ymmärsi ne, sillä hän hywin muisti, kenen sanomat ne oliwat. Ensikerrankin kuultuna oliwat ne sanat tehneet poikaan sywän waikutuksen; mutta nyt ne tekiwät wielä sywemmän, sillä poika pillahti heti itkuun. Hän oli useat kerrat kertonut, kuinka hihansuut läpättiwät ja kuinka jää=kalkkareet heiluiwat ja kalisiwat mummon noita sanoja sanoessa.
"Meidän täytyy hewonen kääntää ympäri ja palata kylään takaisin", sanoin pojalle. Sanatonna teimme sen, sitte nostimme mummon ja kontin rekeen ja peitimme molemmat. Nyt otimme mummon toisen kerran rekeemme, mutta mummon asema oli nyt toisenlainen kuin silloin. Silloin oli hänellä wielä lämmin ihmissydän, joka woi tuntea ja kärsiä; nyt oliwat häneltä tunteet sammuneet, kärsimiset loppuneet. Silloin hän tunsi täysin määrin alhaisen ja ylönkatsotun tilansa ja ikäänkuin aawistamalla toiwoi kuolemalta pelastusta itsellensä kylmän ihmiskunnan kynsistä; nyt oli tuo pelastus tullut, sillä hän oli taistellut wiimeisen taistelonsa ja tuolla taistelollansa oli hän saanut itsellensä oikeuden tulla kätketyksi maa=emon poween, aiwan samalla oikeudella kuin tämän maailman tylyt rikkaatkin. Kenties tuo olikin hänellä ensimäinen tasa=arwo muiden ihmisien kanssa tässä mailmassa.— Silloin kun mummon ensikerran tapasimme ja rekehemme peitimme, oli hänellä wielä äidin sydän, joka woi rakastaa tuota hyljättyä ja ylön katsottua, langennutta Sannaansa ja anteeksi antaa hänelle rikoksensa; nyt oli tuo ainoa Sannaa rakastawa sydän kylmennyt, se ei woinut enää rakastaa, eikä sieltä enää woinut kuulua semmoisia sanoja kuin: "Sanna=raukka!"——"Sanna=riepua kaikki ylönkatsowat ja hyljeksiwät."— Kenties tuo nyt kylmennyt sydän kunnioitti ja rakasti kaikkiakin ihmisiä, mutta häntä ei kukaan.
Me lähdimme kulkemaan kylään takaisin. Paljoa ei puhuttu sillä wälillä. Tulimme sen talon kartanolle, jossa olimme wiimeksi yötä olleet. Talon nuorimies hyppäsi heti kartanolle ja kysyi: "miksi palasitte takaisin?"
"Löysimme tuolta taipaleelta tien wierestä jotain", sanoin hänelle.