No, totta tosiaan! Eiköhän tuolla meidän edellämme ole jalkamies kulkemassa? "Tämmöisellä ilmalla!" sanoi poika yht'äkkiä.
Minä koin katsoa tirkata sinne päin, mutta mitään ihmisen näköistä en nähnyt; näyttihän waan joku pensas olewan likellaisella tietä.
"Ei se ole kuin pensas, silmäsi omat pettäneet", sanoin pojalle ja käännyin entiseen asemaani.
Sitte olimme kappaleen aikaa hiljaa ja pyrimme eteenpäin.
"Mutta liikkuupa se kuitenkin, hän on wissisti ihminen", sanoi taas poika, joka yhä edelleen oli kokenut tarkastaa tuota hänelle ilmestynyttä esinettä; sillä hän ei ollut hywäksynyt pientä intostani, että hän oli wäärin katsonut.
Koin pyryn läpi katsoa toistamiseen sinne päin. Äsken pensaaksi luultu mustoittaja liikkui todellakin, niinkuin poika oli sanonutkin. Hän näytti pyrkiwän eteenpäin, samaa suuntaa kuin mekin; siis ei hän woinut olla mikään muu kuin ihminen.
"Warmaankin tuo liikkuwa tuolla edellämme on ihminen. Meidän pitää kokea saawuttaa hänet; kenties woisimme jotenkin auttaa häntä tässä kauheassa ilmassa", sanoin pojalle.
Me koimme nyt kaikin woimin pyrkiä eteenpäin, päästäksemme nopeammin tuon edellämme menewän matkustajan luo; jos hewosemme seisahtui huoahtamaan, kehoitimme sitä yhä ponnistelemaan. Menijäkin näki huomanneen jäljessään tulewan matkustajia, sillä hän wäliin seisahtui ja katsoi taaksensa. Lähetessämme meni hän tiepuoleen ja odotti siinä tuloamme.
Me hawaitsimme nyt tuon jalkamiehen olewan hywin wanhan ja rypistyneen mummon, jolla oli iso tuohi=kontti seljässä. Hän seisoi wyötärettä myöten hangessa, päin tiehen, ja siinä asemassa teki hän meille nöyrän hywänpäiwän.
"Hywää päiwää, mummoseni! Eikös tunnu waikealta matkustaminen näin paksussa lumessa ja tämmöisellä ilmalla?" sanoin minä wastaukseksi mummon hywälle päiwälle, samalla seisottaen hewosemme.