"Nyt me alamme!" sanoin, ja katsoin ukkoa silmiin; joissa hawaitsin kyyneleitä.
"En woi wastustaa teidän ystäwällistä pyyntöänne. Te olette niin hywä ja osanottawainen. Kenties on tämä ensimäinen ja wiimeinen kerta, kun minulla on tilaisuus aukaista sydämeni kokonaisuudessaan. Te laitoitte waloakin yhdelle elämäni pimeälle yölle, joita niin paljon olen elämässäni walwoen yksinäni wiettänyt—nyt on niin hywä. Mutta minä pyydän ennakolta: älkää kowin minua tuomitko, kun kuulette elämäni waiheet. Woih! Tuomiota, kirousta ansaitsewat ne, mutta paljon olen kukistunut niiden ankaroista ja polttawista kiwuista—minä rukoilen teitä, älkää kowin tuomitko langennutta, sortunutta", pyyteli ukko minua.
Minä tartuin hänen käteensä, katsoin häntä silmiin ja lupasin olla tuomitsematta.
"No, kuulkaa sitte", alkoi ukko. "Minä olen käsityöläisen poika. Wanhempani asuiwat eräässä kaupungissa, jonka nimeä en huoli mainita. He oliwat kristillisiä ihmisiä ja kokiwat kaswattaa lapsiansa Jumalan pelossa ja ihmisten häwyssä. Minä olin lapsista kuudes. Jo aikaisin hawaitsiwat wanhempani minussa erinomaista opinhalua ja samaa näkiwät muutkin ymmärtäwäiset ihmiset. Waikk'eiwät wanhempani suinkaan olleet mitään warakkaita, sillä heidän ansionsa meni ison lapsijoukon elättämiseksi, paniwat he kumminkin minut kouluun. Alusta alkaen olin siellä priimus eli ensimäinen kaikissa opinkappaleissa ja jokaisella luokalla, ja oppiminen käwi aiwan helposti, ikäänkuin itsestänsä. Opettajani ja esimieheni ihmetteliwät kaikkialla minun hywää oppiani ja ymmärrystäni, ja he sanoiwat minulla olewan pään teräwän kuin 'partaweitsen'. Kaikki koulukumppanini jumaloitsiwat minua ja pyysiwät minun suosiotani, mutta minä en heidän, sillä minä rupesin wähitellen katsomaan heitä ylön tuon kunniani loisteessa.
Niin kului aika. Samassa suhteessa kuin oppini karttui ja waurastui, warttui ja waurastui myös ulkonainen ihmisenikin. Olin terwe ja raitis nuorukainen, kaswamiseni käwi joutuin ja ennenkuin olin täyttänyt kaksikymmentäni, olin seudun muhkein ja kaunein nuorukainen. Kaikki loiwat minuun toiworikkaita silmäyksiä ja minusta sanottiin tulewan isänmaalle suuri kunnia … hywä Jumala! Mimmoinen kunnia minusta on isänmaalle tullut", sanoi hän ja herahti itkemään. Katsoin hänen lumiwalkoisia hiwuksiansa, kuinka ne tärisiwät ja wapisiwat; katsoin hänen koukkuleukaansa, kuinka se wawahteli ja jäsähteli, kun tuska purkautui ulos wanhan miehen sydämestä, jonka menneiden aikojen muisto oli auki rewäissyt.
Kun hän oli wähän tyyntynyt, sanoin hänelle: "ettekö jo woisi jatkaa?"
"Niistäkäästä tuota kynttilää, siinä on jo niin pitkä karsi, alkaa käydä niin pimeäksi, ja antakaa tänne pullo, että mä saan herneen", sanoi ukko, samassa pyyhkäisten takkinsa hihan suulla silmiään.
Minä sekä niistin kynttilän että annoin hänelle pullon. Hän maisti pikkusen ja antoi sitte aarteensa takaisin. Hän ei näkynyt olewan nykyään mikään wiinan ahmari. Iltakauden oli hän maistellut tuosta wiinakorttelistaan, eikä siitä ollut kulunut wielä enempää kuin wähän runsaampi puoli. Lieneekö pelko sen loppumisesta waikuttanut sen niukkuuden, wai eikö murtunut sydän ja rasittunut ruumis woinut enempää wastaan ottaa, en tiedä; summa waan on se, ett'ei ukko tarkimmastikaan katsoessa näyttänyt olewan wähääkään humalassa.
"Woitte kai nyt jo jatkaa! minä halulla halajaisin kuunnella loppuun asti teidän elämänne waiheet", kehoitin ukkoa.
"Woin", alkoi hän taas. "Kaikki toiwoiwat minusta jotain suurta, jotain mainioita. Kaikki kunnioittiwat ja ylistiwät minua, mutta ei kukaan toki kuitenkaan niin paljoa kuin eräs lapsuuteni kumppani Agneta=niminen neiti, käsityötäisen tytär hänkin. Lapsuudestamme saakka olimme me kaswaneet ikäänkuin yhdeksi sieluksi, ja kun minä wartuin opissa ja ymmärryksessä, miehuudessa ja maineessa, kaswoi hän hywissä tawoissa, siweydessä, kainoudessa ja kauneudessa, ja ennen pitkää oli hän seudun kaunein ja mainehikkain neiti. Hän se oli, joka kaikkiaan enimmän katsoi minuun, joka kaikkiaan enimmän iloitsi minun onnestani ja toiwoi minusta jotain suurta, hän se oli, johon minäkin katsoin ja jonka tähden koetin mainetta ja kunniaa woittaa. Me emme olleet wielä sanallakaan toisillemme mitään puhuneet, mutta yhtäkaikki ymmärsimme me toistemme toiweet ja pyrinnöt, sillä sielun tunteilla on monta ulospääsypaikkaa. Agnetalla oli monta rikkaudelta, maineelta ja siwistykseltä loistawaa kosijaa, mutta kaikki waan hän hylkäsi; näyttipä siltä, kuin hänen sydämessään ei olisi ollut sijaa kenellekään.