Minä punastuin, minä wapisin. Todellakin tiesi Wendla semmoista, jota en luullut hänen tietäwän; enkä olisi sitä suonutkaan. Suurella huolella olin salannut kihlaukseni, ensin rakkaudesta Agnetaa kohtaan, sittemmin muista syistä, jotka jo olette kuullut. Hywin kyllä olin oiwaltanut, ett'eiwät siwistyneen säädyn kihlaukset woi kauwan salassa pysyä, ainakaan ympäristöllä, mutta en luullut sen tiedon niin kauaksi tulleen. Niin ei kumminkaan ollut, Wendla oli saanut kirjeessä tiedon eräältä ystäwältänsä kotipaikoiltani ja nyt ehkä jo koko talon wäkikin tiesi sen.
'En minä ole erinomaisemmasti sitonut sydäntäni keneenkään', sanoin hänelle selitykseksi, tietämättäni kuitenkaan, mitä oikeastaan sanoin. Woi, woi, se oli walhe, wapaehtoinen walhe, sillä olinhan sitonut sydämeni erinomaisemmasti nuoruuteni ystäwään—Agnetaan.
Tuommoisissa mielipiteissä ja toimissa kului joku aika.
Taasenkin tuli pappilaan suuret kemut. Wieraita tuli paljo, kaukaa ja läheltä, tietysti arwokkaita. Suuret tanssit toimitettiin illan kuluksi. Sitä ennen keskusteltiin niitä näitä, ja olipa pappilan neideillä jo tilaisuutta näyttää Ranskan kielen taitoansa. Kaikki kummailiwat, miten he oliwat sitä nyt oppineet, sillä tietty asia oli, ett'eiwät he sitä ennen osanneet.
'Meillä ei ole nykyään waikea oppia mitään, sillä meillä on oppinut maisteri kotona, joka woipi opettaa waikka mitä', sanoi prowasti imartelewasti.
Niin prowasti, mutta minuun se ei ollut waikuttamatta, sillä se lause lisäsi yhden naulan minun kunnianhimooni. Sitä alkoikin heti tulla, sillä kaikki oudotkin wieraat katseliwat kummastuksella ja kunnioituksella niin pätewästi ylistettyyn, oppineesen opettajaan.
Tanssi alkoi. Melkein heti menin Wendlan luokse ja kumarsin kohteliaasti; luulinpa hänen silloin punastuneen. Hän riepsahti heti ylös ja tarttui tarjottuun käsiwarteeni. Hurjassa ja kiihkeässä walssissa kiidimme ympäri awaran salin lattiaa. Wauhti kiihtyi kiihtymistään ja keweänä ja notkeana lensi Wendla kanssani kuin taiwainen haamu; luulinpa, ett'eiwät hänen jalkansa koskeneet lattiaan ollenkaan.
Kun heitimme tanssimme, oli koko seura ikäänkuin huumauksissa ja huumauksissapa lienemme olleet itse tanssijatkin. Siinä seisoi Wendla hentona ja notkeana, ja minusta tuntui, juurikuin joku taiwainen olento olisi ollut likelläni.
'Se oli kaunis tanssi, sen uljaampaa ja wiehättäwämpää paria ei saata koskaan permannolle astua', sanoi joku joukosta wihdoin. Siitä kuulin, mitä syrjäiset tanssista ja tanssijoista pitiwät.
Siitä hetkestä pitäin en muuta ajatellut kuin—Wendlaa; hän oli tästä lähtien kaikkien ajatuksieni ja pyrintöjeni keskipisteenä, alkuna ja loppuna. Hän oli kerrassaan woittanut sydämeni ja muuta ei ollut minulla nyt tekemistä kuin: woitanko minä hänet? Minä tosin olin huomaawinani kaikista asian haaroista, että Wendla osoitti minulle myötätuntoisuutta, mutta minulla ei ollut waan woimia ilmoittaa hänelle rakkauttani.