Mainittawa on, että asiaini tuolla kannalla ollessa, sain Agnetalta kaksi kirjettä, joissa hän lämpimillä sanoilla ilmoitti yhä kestäwän rakkautensa ja ikäwänsä, mutta kylmiä, ikäwiä oliwat ne nyt minulle. Minä poltin kirjeet heti, kun sain ne luetuksi, ett'eiwät muut näkisi niitä, sillä minä oikein häpesin niitä; molemmat kirjeet jätin wastaamatta.
Niin kului taas joku aika mieltä jännittäwässä ja tukalassa tilassa.
Kesä oli. Eräänä päiwänä oli koko pitäjään herraswäki teiskaamassa. [Huwikäwelyllä (promenad). Kansan suusta otettu sana.] Minä käwelin yksinäni ajatuksiini waipuneena. Silloin tuli Wendla luokseni ja sanoi: 'Te, maisteri, olette epäkohtelias naisille ja samassa huono kawaljeeri.'
'Kuinka niin?' kysyin minä hämmästyneenä ja wähän säikähtyneenä.
'Te ette suo niin paljoa hywää turwattomalle neidille, että ojentaisitte hänelle käsiwartenne', sanoi Wendla.
'Oh! Eikö sen suurempaa nuhdetta?' sanoin ja tarjosin hänelle käsiwarteni. Hän tarttui siihen ja niin lähdimme yhdessä; olisinpa suonut silloin olewamme kahden kaikkiansa.
Waikka olimmekin niiden seurassa, jolloin ei käynyt julkisesti ajatuksiaan lausuminen, olin kuitenkin Wendlan ketterästä käytöksestä ja lämpimästä puheesta saawinani uuden todistuksen hänen myötätuntoisuudestaan.
Illalla kun kotiin tultiin, oli Wendla niin innostuneena piaanoa soittamaan, ett'en häntä koskaan ennen ollut semmoisena nähnyt. Hän pyysi erittäin minua tulemaan kuuntelemaan hänen soittamistaan, ja minä otin ilolla kutsumisen wastaan. Keweänä kuin haamu, liiteliwät hänen pienet ja walkoiset kätensä piaanon näppäimistön yli ja näyttipä siltä, kuin eiwät hänen hienot sormensa olisi ollenkaan koskeneet siihen. Kaikki Mozartin ja Mendelsohnin waikeimmat kappaleet soitti hän niin wapaasti ja ylewästi, että olisi hänen luullut ne jo oppineen kehtolauluinansa. Säweleet oliwat niin woimalliset, että minä jouduin tunteitteni waltaan. Minä kuulin niissä kosken hiljaista kohinaa, metsäpuron lirinää, tuulen huminaa ja lintujen wiserrystä——ei, ei, nyt ajaa ukkonen ja kauhea raesade tulwi taiwaalta maahan—nyt, nyt,— nyt tippuu pelkkiä kyyneleitä ja murtuneen, särkyneen sydämen walitukset kuuluwat—no mutta älä itke, älä wuodata kyyneliä! nythän kuuluu pelkkää iloa, lohdutusta, toiwoa, luottamusta—w-ooi! olkaasta waiti, rakkauden enkeli jo leyhyttelee siiwillänsä ikuista lempeä ja rakkautta; hän pyyhkii ja kuiwaa pois nuot wasta tippuwat kyyneleetkin ja sydämet tuntewat sanomatonta iloa, autuutta ja rakkautta, ja lemmen unikukat rupeawat meitä waiwuttamaan tuoksullansa suloiseen uneen—huh, kun putosin kylmään weteen——.
Tuommoisia tunsin Wendlan soittaessa ja niin haaweksiwassa tilassa olin, ett'en tietänyt, mitä ulkomaailmassa wiimeiseltä tapahtui.
Kukatiesi, kuinka kauan olisin ollut tuossa haawehtiwaisessa tilassani, mutta nyt juuri tuli Wendla minun luokseni ja kysyi: mitä minä pidin soitannosta.