Minä hawahduin, mutta kylmä wiima tuntui käywän wielä selkäpiini läwitse tuon äsköisen kylmään weteen putoamiseni tähden.
'Minä en ole ikinä ennen kuullut semmoista soittoa, minä kiitän teitä', änkytin wastaukseksi.
Siihen loppui se ilta, mutta minä tulin rakkaudesta kuumeesen.
Seuraawana päiwänä oli Wendlalla taas yksityistunti.
Ranskan kielen lisäksi oli nyt tullut myös piirustus. Minä tunsin Wendlan läsnäolosta semmoisen rakkauden woiman, että hänestä tuntui käywän oikein pyhä hehku ja liekki. Nyt ruwettiin piirustamaan. Lieneekö Wendla tehnyt sen tahallaan, sitä en tiedä, mutta hän ei waan saanut erästä kuwioa syntymään, jota hänen piti piirustaa, waikka kuinkakin olisimme koettaneet. Wiimein pyysi hän, että minä ottaisin häntä kädestä kiinni ja ohjaisin tuossa juonikkaassa piirustuksessa. Minä tein kuin pyydettiin: otin oppilastani kädestä kiinni; se oli kuuma, se wapisi, sen tunsin aiwan selwään. Minä koetin ohjata kättä, mutta eipä kuwion walmistuminen onnistunut meiltä sittekään. Silloin tunsin wastustamattoman woiman ja halun ilmoittamaan rakkauttani.
'Minä rakastan teitä, rakastan kaikesta sydämestäni', kuiskasin hänelle niin hiljaa, että tuskin kuulin sitä itsekään, pitäen yhä kädestä kiinni ja katsoen häntä silmiin.
Wendla ei ottanut kättään pois ja minä tunsin, että hän hellästi puristi minun kättäni. Hän kallisti päänsä minun rinnoilleni ja minä suljin hänet syliini, ja siinä painoin minä hänen wapisewille huulilleen kuuman suutelon. Siinä kuiskasi hän minulle: 'oi, älkää sanoko minua enää koskaan teiksi, sillä minäkin sanoisin teitä niin mielelläni sinuksi ja Fabianiksi.'
'Olkoon menneeksi, sitä haluan minäkin', sanoin hänelle ja likistin häntä rintaani wasten.
'Minä olen kauan odottanut tuota sinulta, Fabian', kuiskasi Wendla.
'Minä en ole ennen uskaltanut.'