'Miks'ei noin nuori professori uskalla.'
Muiden pelon tähden emme uskaltaneet kauemmin maata toisiemme rinnoilla.
'Mutta mitä wanhempasi sanowat, kun saawat tämän tietää?' kysäsin, sillä nyt wasta juolahti mieleeni, että heilläkin oli jotain sanomista.
'He eiwät sano siitä mitään; se on heille suotawa asia', sanoi Wendla luottawasti.
Ei yksikään ihminen liene suurempaa onnea ja iloa nauttinut koskaan maailmassa, kuin me nyt tunsimme; ainakin minun puoleltani oli asia niin.
Silloin rupesi kuulumaan askeleita, joku läheni minun tahi oikeammin meidän kamariamme. Tulija oli itse prowasti. Hänellä oli jotain erikoista asiaa minulle.
Minulla oli kylläksi tällä kerralla rohkeutta ja woimaa, ainakin enemmän kuin tawallisella ihmisellä. Ennenkuin prowasti kerkesi mitään sanoa, käwelin minä häntä wastaan ja sanoin: 'antakaa anteeksi, herra prowasti, minä rakastan teidän tytärtänne Wendlaa ja hän rakastaa minua; juuri nyt olemme toisillemme tunnustaneet sen, saanko toiwoa teidän suostumustanne ja siunaustanne?'
'Onko se sinunkin tahtosi, Wendla?' kysyi prowasti hywin juhlallisen näköisenä.
'On, pappa', sanoi Wendla ujosti.
Prowasti nosti silmänsä kattoon; näyttipä siltä, kuin hän olisi kysynyt neuwoa korkeudesta.