'Menen kotiin.'
'Mutta nythän olet juuri kotonasi', rohkenin hänelle muistuttaa.
'Tämmöinen koti ei ole minun eikä yhdenkään siwistyneen ihmisen koti', sanoi waimoni.
'Woi, kun sinä puhut mielestäni sopimattomasti! Minkäpä me siihen nyt woimme, kun sallimus on meille tällä kerralla tämmöisen kodin antanut', sanoin hänelle.
Hän ei puhunut sen enempää, sillä hän lienee huomannut olewan siinä minulle liiaksikin, ja liiaksi siinä olikin.
Minä rakastin nuorta, kaunista waimoani kaikella nuoren awiomiehen tulisella rakkaudella. Minä olisin suonut hänelle täydestä sydämestäni kaikkea hywää ja mukawuutta, mitä ikinä maailmalla on antaa, mutta tämän parempaa ei ollut minulla tarjota, waan siihen ei hän ollut tyytywäinen, sen näin ja kuulin aiwan selwästi. Se kummastutti ja pahoitti minua kowin. Minä koetin huwittaa waimoani miten woin: minä luin hänelle kertomuksia ja romaaneja ja kehoitin hänen itsensäkin niitä lukemaan aikansa kuluksi, mutta niistä ei suurta apua tullut, hän oli waan apea ja synkkämielinen.
Kauan ei meidän käynyt oleminen yhdessä ruokalaissa talon perheen kanssa, sillä waimoni tyytymättömyys kaswoi kaswamistaan. Seuraus eroamisesta oli se, että saimme heti ottaa pii'an ja hänkin tarwitsi ruokaa, waatetta ja palkkaa, joista waan karttui menoja. Waimoni, joka oli kaswatettu hemmoitellen ja lellitellen sekä työttömänä, ei kyennyt, ei osannut, eikä tahtonut—minä en tahdo sanoa: wiitsinyt—tehdä mitään pienen, wasta=alkawan elämämme eduksi. Kaikki ruokakomento, puhtaus ja muut askareet oliwat muiden warassa, ja pienimmätkin waatteuksen tarpeet piti toimittaa kylässä. Se kaikki oli tuiki edutonta pienelle kappalaisen apulaisen palkalle.
Ensimältä en minä pitänyt sitä minään wikana enkä puutoksena, sillä uneksinpa minä täälläkin tuota loistawaa tulewaisuutta ja kunniakasta professoria, waikka kyllä ne utukuwat näyttiwät jotenkin kauas paenneen näiltä sydänmaan saloilta. Sentähden luulin minä tuon professorin rouwan työttömyyden olewan oikeutetun. Mutta pian oliwat seuraukset näkösällä: pieni apulaispalkka=kassa rupesi toimettomuuden ja työttömyyden tähden kärsimään kowasti, ja mikäli kassa kärsei ja kutistui, tuliwat puutoksetkin meille, ja wiimein oliwat ne alinomaisina wieraina.
Waimoni tyytymättömyys kaswoi waan yhä. Kun olimme wuoden päiwät olleet sydänmaan seurakunnassa, käwi se niin ankaraksi, että minun täytyi Tuomiokapitulilta pyytää päästäkseni sieltä johonkin toiseen paikkaan. Mitä olin pyytänytkin, myönnettiin minulle. Wesissä silmin erkanin hywästä, wanhasta pastorista ja niin me muutimme.
Majanmuutto oli kyllä nyt tehty, mutta elämän ja palkan muutosta ei tullut, eikä professoria ja loistawaa tulewaisuutta näkynyt, ei kuulunut.