Se ei minua suuresti surettanut, sillä elämä ei ollut enää minulle minkäänarwoinen, mutta waimooni otti se niin kowasti, että hän kääntyi kowaan tautiwuoteesen; lapsemme oli kuollut wähää ennen. Mitä huolin minä waimoni sairastumisesta, semmoisen waimon, jonka tiesin olewan kylmän minua kohtaan, jonka tiesin katuneen ja katuwan kohtaloansa, joka ei rakastanut minua, joka alusta alkaen murehti omaa hywyyttänsä ja minun huonouttani—niin mitäpä huolinkaan minä semmoisen waimon sairastumisesta, minä join waan ja sanoin katkerasti hänelle: olinpa minä kuitenkin jonkin arwoinen, sen saat nyt nähdä.
Waimoni sairaus ei käynyt pitkälliseksi, kuolema tuli ja pelasti hänet enempää näkemästä.
Muutamat armeliaat ihmiset toimittiwat waimoni maahan. Haudallakin ollessani olin hywässä pöhnässä. Wettä ei silmääni tullut haudalla eikä hänen kuolemahetkelläänkään, niin paatunut ja kowettunut oli rikki rewitty ja perinpohjin särjetty sydämeni.
Juurikuin olimme waimoni maahan saaneet, sain tiedon, että Agnetakin oli—kuollut. Heti kun oli tiedoksi tullut minun kihlaukseni Wendlan kanssa, oli nuori Waranen tullut Agnetan luokse ja tarjonnut hänelle toistamiseen kättänsä, mutta Agneta oli hänen tarjoukseensa wastannut: 'minulla on ainoastaan yksi sydän ja sen olen antanut jo toiselle, waikka uskottomalle ystäwälleni, sentähden ei minulla ole kenellekään enää mitään antamista.' Monta muuta, syrjäisen mielestä edullista tarjousta oli Agnetalla, mutta hän ne kaikki hyljäsi.
Se tieto toi minulle uutta tuskaa ja kauhistusta. Kaikki menneet ajat ja muinaiset muistot aukesiwat nyt yhtähaawaa silmieni eteen. Nyt wasta huomasin, mitä olin tehnyt ja mihin olin ankaran kunnianhimon antanut itseni saattaa. Nyt wasta huomasin hirmuisesti särkeneeni sydämiä ja se juuri oli syynä kauheaan paloon, joka omassa sydämessäni alati riehui— niin, niin, se palo oli oma laittamani, oma hankkimani, oma wirittämäni palo, sillä kaikki kunnianhimoni eksyttäwät teot makasiwat yhtähaawaa raskaana taakkana sydämelläni. Minä olin saattanut hautaan sydämen, joka niin werrattomasti oli minua rakastanut ja minuun ehdottomasti luottanut. Sen rakkauden ja luottamuksen olin minä kylmästi sysännyt luotani ja siten saanut kylmäksi sydämen, joka niin palawasti hehkui luottawasta rakkaudesta.
Sen sydämen olin särkenyt heweydelläni, sillä warmaan rakasti Agneta minua hywyyteni ja kelwollisuuteni tähden. Mutta toisen särkemäni sydämen olin särkenyt huonoudellani, sillä Wendla ei rakastanut minua itseni tähden.
Oma sydämeni oli myös särkynyt, ja se särkyminen oli kenties pahempi kuin noiden toisten, jotka maa jo kätkee, jotka jo owat päässeet lepoon ja rauhaan, joista toinen ei enää pala uskollisesta, tulisesta rakkaudesta, eikä toinen rajattomasta kunnianhimosta—niin, niin, minun sydämessäni oli siksi wielä elon hermoja, että woin kaiken sielun tuskan tuntea, ja kärsiä kaikki ne hirmuiset waiwat, jotka nuo muistot alati sydämeeni toiwat.
Se, mitä minulla wielä on elämästäni kerrottawaa, ei ole enää pitkällistä. Tuommoisia tunnon waiwoja kärsiessäni join minä lohdutuksekseni niin paljon, kuin waan sain, ja niin kauan kuin kipenekään oli omaisuudestani jäljellä semmoista, joka jollekin kelpasi.
Kun kaikki waatteetkin oliwat päähäni loppuneet, täytyi minunkin lakata juomasta. Alastomana, kaikilta hyljättynä, ihmiskunnan heittiönä, seisoin nyt yksin maailmassa. Kaikki oliwat nyt menneet, mutta minun kauhea omantuntoni tuska ei ollut mennyt. Kauwan en woinut siinä paikassa olla, mutta en tietänyt mihin menisin. Kotipaikoilleni en woinut mennä, sillä Agnetan muisto ja wanhempieni ja muiden omaisieni suru olisiwat waan lisänneet tuskani paloa. Wendlan kotiin? En sinnekään, sillä minä en olisi woinut rauenneessa hekuman kodissa näyttää Wendlan professoria ja muuta hänen loistoaan. Wiheliäisyyttä, kurjuutta, rikoksia, pettynyttä toiwoa ja wihdoin kuolemaa, niitä waan olisi minulla ollut näyttää.
Siinä tuskassani lähdin minä juoksemaan metsään kuin mielipuoli. Minä en tietänyt, mihin menin, mihin juoksin, mutta minä juoksin waan, juoksin niin kauan, kuin woimani riittiwät, ja kun en jaksanut juosta, käwelin, sillä sydämessäni soi waan alati yksi ja sama ääni: pois, pois täältä, kauas pois.