'Pois, pois, kauas pois, pois sinne asti, jossa ei tuosta surullisesta historiasta tiedetä mitään, jossa ei niitä enää minulle kerrota ja muistuteta', soi nyt waan ajatuksissani, mutta mihin, sitä en tietänyt.
Niin samosin minä yhä eteenpäin yhtä suuntaa kohden, mutta kumminkin teitä myöden ja ihmisien ilmoissa, sillä enpä halunnut enää metsään mennä. Wälillä minä anelin ihmisiltä ruokaa ja yösijaa. Wäliin sain, wäliin olin saamatta, sillä olinpa liian nuori ja komea kerjäläiseksi, sentähden he usein nurkuiwat, eiwätkä antaneet minulle ruokaa, niin että päiwittäin sain kulkea maistamatta minkäänlaista suurusta.
Sillä tawalla kulkiessani tulin minä näljinkuoliaana eräänä päiwänä muutamaan tämän kylän warakkaasen taloon, ja se on juuri tämä talo, jossa nyt olemme. Minä pyysin ujosti ruokaa kauhean nälkäni sammuttamiseksi. Isäntä katseli minua tutkiwasti ja kysywästi, eikä wastannut towiin aikaan mitään.
'Leipä ei kaswa työttömälle. Häpeä on anelemalla elättää henkeänsä tuommoisen miehen, jolle Jumala on uskonut noin uljaan ruumiin, yhtä häpeä on myös hänelle ilmaiseksi mitään antaa. Rupea työhön tunkion perustuksella, niin saat estelemättä ruokaa', sanoi isäntä painawasti ja aina muistan nuo hänen oikeutetut sanansa.
Hän oli silloin jo wanha mies ja hän on jo aikoja sitte maksanut luonnolle welkansa ja toinen nuorempi on astunut sijaan. Jumala siunatkoon mennyttä isäntää, sillä hän teki pään tarkoituksetta tehdylle tietämättömälle waellukselleni.
Minä lupasin tehdä työtä tunkion perustuksella, kun waan saisin ruokaa. Sitä minulle annettiinkin runsaasti, mutta ei sanottu tarwitsewan mennä sinä päiwänä työhön, koska sanoiwat he: näytin niin uupuneelta ja wäsyneeltä.
Aamulla minulle annettiin työaseet ja kintaat käteen, joita ei minulla itselläni ollut ja niin lähdin työhön. Talon tunkio oli wedetty juuri tyhjäksi suurelle kesantowainiolle ja tunkion uudeksi perustukseksi oli wedetty mahdottomat kasat kuiwia turpeita ja hawuja; niitä piti minun hakata tunkion pohjalle. 'Leipä ei kaswa työttömälle', soi minun korwissani koko päiwän ja minä aloin ruweta tekemään työtä niin paljon, kun woin, henkeni elatukseksi ja kurjan, nälkäisen elämäni awuksi; ja mitä lupasin, täytinkin minä. Ensimältä ei kyllä työ käynyt hääwisti laatuun, mutta tuossa lantatehtaassa oli niin paljo raaka=aineita, että minulla oli aikaa kylliksi siinä itseäni harjoitella, sillä minua ei kukaan siitä pois häätänyt. Wähitellen totuin kaikkeen työhön, ja enemmittä puhumisitta olin minä sillä luwalla talossa kolme wuotta; sillä ajalla annettiin minulle riittäwästi waatetta, ruoasta puhumattakaan. Talon wäki, semminkin lapset, rakastuiwat minuun hiljaisen luontoni ja siiwon käytökseni tähden ja usein he kummasteliwat minun suru= ja umpimielisyyttäni.
Niinkuin jo mainitsin, olin talossa kolme wuotta. Silloin rupesin rakentamaan mökkiä erään kalaisen lammen rannalle; wäliin olin kylässä työssä, ansaitakseni ruokawaroja, sillä nyt jo sain palkkaakin, wäliin rakensin mökkiäni. Kun mökkini tuli walmiiksi, menin sinne yksinäisyyteen asumaan. Minä rupesin pyytämään kaloja lammesta ja wähitellen kaiwelin peltotilkkuja mökkini ympärille. Niistä rupesin ajan pitkään saamaan leiwän apua ja perunoita henkeni elatukseksi. Lampi anteli kaloja särpimekseni ja wäliin waihetin niillä emänniltä lehmänantia.
Niin olin isäntä ja emäntä omassa mökissäni. Kun waan sain runsaammasti kaloja, waihtelin ne aina wiinaan, sillä wiinan himoa en saanut enää lannistetuksi, mutta wälttämättömiä elämän tarpeita en kuitenkaan enää juonut; kassaa ei kuitenkaan tullut wanhan päiwän waraksi, sillä wiina wei kaikki, mitä liikenemiin oli.
Woi, woi! Monta unetonta yötä olen halki parhaan elämäni tuossa mökissä wiettänyt, monta kyyneltä kylwänyt, monta katkeruutta niittänyt, muistellessani entistä elämääni. Harwoin saatu wiinatilkkakaan ei ollut lohdutuksen sijalla, niinkuin ensi aikoina, waan se oli paremmin entisien sydämeni haawojen aukasijana ja menneen elämäni ankarana muistooni johdattajana; sillä kun sain wiinatilkan, nousiwat kaikki elämäni tapaukset niin eläwinä eteeni, juuri kuin ne olisiwat eilen tapahtuneet. Silloin itkin wuorokaudet läpeensä, yhtä itkua niin kauan, kuin wiinaherne oli pullossa,—se oli itku menneestä, haaskatusta, rikollisesta elämästä.