Semmoista yksinäistä, surullista mökkielämää wietin, kunnes woimani riittiwät. Kun tulin kykenemättömäksi itseäni hoitamaan, toimittiwat nämä hywät kyläläiset minut ruodulle. Siinä oli se onni minulla, että ruotitalokseni tuli tämä hywä talo, jossa saan olla enimmän osan wuotta. Kaikki kylän ihmiset owat olleet minulle hywiä ja useat heistä owat pyrkineet salaisuuteni perille, mutta siinä eiwät he ole onnistuneet. He owat huomanneet minua painawan jonkun salaisen murheen, mutta ei yksikään heistä tiedä, mitä minä olen halki parhaan elämäni kärsinyt.
Ei kukaan ole koskaan saanut tietää, kuka minä olen ja mistä minä tulin; niin että heillä ei ole pienintäkään aawistusta minun elämäni retkistä. Kaikki kutsuwat minua waan Fabianiksi, sillä todellisen ristimänimeni olen heille sanonut. Ruodulla olen ollut noin wiisi wuotta, jolla ajalla en ole mitään erinomaisempaa puutetta nähnyt, mutta onhan se yhtäkaikki niin alentawa elinkeino. Waikka minulla onkin tällä lailla turwatut elämän tarpeet, ei suruni ole kumminkaan wähääkään antanut perää ja itsekseni olen usein kummaillut, kun minun elämäni ranka on näin kauan kestänyt.
Wiinatilkkaa on minun waikea nyt saada. Te näitte, minkälainen minun ansioni oli tämän wiinakorttelin hinnan saamiseksi. Jonkun kerran ollessani erinomaisen keweällä mielellä satuin puhumaan wieraita kieliä, ikäänkuin näyttääkseni jotain osaawani ja tietäwäni. Heti keräysi utelias ihmisjoukko ympärilleni, kysellen, mitä kieltä se oli? Minä selitin heille, mitä kieltä kukin oli. Siitä herran hetkestä rupesiwat poikawiikarit pyytämään lantin edestä minua heille noita kieliä puhumaan. Mutta he osasiwat nuo kielitaitoni palkinnot laittaa niin pieniksi, ett'eiwät ne riittäneet wiinakorttelin hinnaksi. Käyttäen hywäksensä minun tunnetun wiinanhimoni, keksiwät he harakkatanssin, jolla woin ansaita täyteen puuttuwan summan—woi, woi! se harakkatanssi, se on niin alentawaa, enkä sitä teekään, kun waan muuton läpi pääsen.
Jospa en olisi hyljännyt ensimäistä rakkauttani, jospa olisin elämäni kohtalon yhdistänyt Agnetan kanssa, niin elämäni olisi nyt toisin, tuntoni asiat olisiwat nyt toisin, sillä hän rakasti minua, eikä minun kauttani saatawaa isoa elämää, mutta woi! murhannut, sortanut olen minä sen puhtaan sielun, sortanut hautaan asti, kauhealla petoksella sortanut!
Te olette nyt kuulleet elämäni kertomuksen, kauhean kertomuksen, joka on täynnä rikoksia. Tuomitkaa minua, kuinka kowasti tahdotte, mutta muistakaa samassa, että minäkin kerran olen ollut ihminen—mies, jolla on ollut terwe sydän rinnassa, joka ei ollut rikoksilla tahrattu, joka woi niin paljon rakastaa ja toiwoa. Muistakaa myös, että sama sydän on kärsinyt niin paljon, kärsinyt sanomatonta, polttawaa surua ja tuskaa ja yhä kärsii se—niin, niin, se kärsii kuolemaansa asti. On sillä wielä niin paljon tuntoa, että se woi tuntea. Oi, herra Jumala, kuinka se nytkin tärisee; sitä polttaa nyt enemmän kuin koskaan ennen—woi, woi sitä tuskaa—woih!—kaikkihan se on jo wiinatilkkakin. Eikö teillä ole muassa matkaputellia, että antaisitte minulle pienen herneen, luulisin sen wähän liewittäwän kauheaa tuskaani".
Minä selitin hänelle, ett'ei minulla ole minkäänlaista matkapulloa. Kyyneleet nousiwat silmiini, kuunnellessani tuon paljon kärsineen ja wieläkin kärsiwän, onnen hyljäämän ja murtuneen miehen elämänkertomusta. Minä menin hänen tykönsä, otin häntä kädestä kiinni ja sanoin: "minä ymmärrän teidät. Paljon, paljon olette te kärsineet; Jumala suokoon teidän kärsimisillenne hywän lopun!" Samassa pistin minä markan rahaa hänen kouraansa.
Kun hän huomasi lahjansa suuruuden, syleili, halaili, kiitteli ja kosteli hän minua kymmeneenkin kertaan.
"Te olette kowin hywä minulle, millä woin hywyytenne palkita? Kauan on siitä, kun olen näin ison rahasumman omistajana ollut, eikä tarwinnut harakkatanssilla tätä ansaita. Nyt ei minulla ole teille enää mitään kerrottawaa, nyt saatte panna lewähtämään. Minä olen turhanpäiwäisesti teitä waiwannut, mutta on niin hywä, kun olen saanut sydämeni au'aista.—Nyt on wielä pitkälti aikaa, ennenkuin päiwä walkenee ja ihmiset nousewat ylös—pantua maata! Minua ei nukuta—sydämeni on niin kipeä—tuo kynttilä kohta loppuu ja sitte tulee niin pimeä ja sen karsi on tullut niin pitkäksi", puheli sen jälkeen ukko.
Minä otin toisen kynttilän palasen pöydältä, asetin sen kynttiläjalkaan, sytytin sen palamaan ja annoin ukolle, sillä entinen loppui juuri nyt. Ukko otti sen kiitoksella wastaan ja sanoi: "on nyt niin hywä, kun ei tarwitse pimeässä walwoa, sillä pimeä on niin ikäwää kowan surun aikana."
Sen sanottuaan meni hän wuoteesensa owen pieleen ja wääntyi siihen waatteissaan pitkäksensä ja minä panin maata toiselle wuoteelle, joka minua warten oli laitettu.—