Ukko laittoi huolellisesti ennen maata panoaan kynttilän pään tuolille wuoteensa wiereen palamaan.
Minä nukuin melkein heti, sillä olinpa hywin uuwuksissa pitkästä matkastani, jolla ei ollut tullut paljon nukutuksi. Waikka olin kuullut niin surullisen kertomuksen särjetyistä ja uupuneista sydämistä ja tuntenut melkein itsekin ukon kertomuksen johdosta murheen kuolettawaa woimaa, waatei luonto kuitenkin saatawiansa. Uneni ei sentään tullut rauhalliseksi, mutta tuommoiseksi puolihorroksiseksi tilaksi, joka oli puoleksi nukkumista, puoleksi walwomista. Tuntuipa siltä, kuin ukon surullisesti sointuwa, wäliin katkonainen ja pitkäweteinen puhe olisi yhä kuulunut korwiini, eikä se kumma ollutkaan, jos niin oli, sillä hänen kertomuksensa oli minuun tehnyt sywän waikutuksen.
Wäki oli jo noussut ylös, ennenkuin heräsin. Emäntä oli jo pannut walkean takkaan, osa wäestä puki waatteita ylleen, toiset ottiwat jo käsitöitään esille. Minä nousin myös ylös ja puin kiireesti ylleni. Silmäni kääntyiwät ensimäiseksi ukon wuodetta kohden. Kynttilä paloi tuolilla juuri siinä paikassa, johon ukko sen maata pannessaan asetti ja ukko itse makasi niin rauhallisesti; näyttipä siltä kuin hän olisi saanut pitkällisen lewon ja rauhan särjetylle sydämelleen. Kynttilän sydän oli jäänyt pitkälle karrelle, sentähden paloi se hywin himeästi ja selwästi näkyi, ettei sitä oltu hywään aikaan niistetty.
"Mikäs nyt Fabianilla on, kun hän ei nousekaan ylös? Kah! Hänellä on oikein kynttiläkin palamassa wuoteen wieressä. Eipä hän ole sitä wielä koskaan ennen tahtonut, waikka hän aina päiwittää pimeää ikäwäksi walwoessaan.—Kummassa ukon makuu nyt on! Hän on aina ensimäisenä ylös nousemaan", sanoi emäntä.
Hänellä oli walkea tupaan tullessaan, sentähden hän ei hawainnut tuota pitkän kartensa tähden himeästi palawan kynttilän waloa.
"Minä otin omin lupini kaksi jo osaksi poltettua kynttilää, kun ukko päiwitti ikäwäänsä pimeässä, ja lupasin ne maksaa taloon. Pitemmän poltimme haastellessamme ja lyhemmän hän pyysi maata pannessaan huwikseen walwoessaan, sillä hän ei sanonut itseänsä nukuttawan", selitin minä.
"Ei niitä tarwitse maksaa. Hän on monta pitkää yötä walwonut pimeässä, mitä hän lienee miettinytkin", sanoi emäntä.
Minä silmäilin ukkoa tarkemmasti. Minä kummailin, ett'ei hän ollut niistänyt kynttilää, jonka pitkästä karresta hän oli niin arka yöllä haastellessamme. Minä käwelin lähemmäksi wuodetta. Silloin huomasin selwästi, ett'ei hän hengittänyt; ukko oli—kuollut.
"Ei Fabiani nouse enää koskaan ylös", sanoin sen hawaittuani ja astuin jonkun askeleen takaperin.
"Herra Jumala! Mitä sanotte?—kuollutko?" sanoi emäntä hätäisesti ja astuskeli ukon wuodetta kohden.