"Eikö sitä sitten saisi kuulla?"
"En minä ole sitä suonut, mutta eihän haittaa, jos te sen kuulitte … eikähän se teidän wikanne ole", sanoi hän ja siihen se keskustelu loppui.
Jonkun ajan takaa menin taasenkin hänen majapaikkaansa. Hän oli nytkin kirjoittamassa, mutta minut huomattuansa, sukelsiwat kaikki kirjoitukset kiireenkynttä pöytälaatikkoon.
"Te olette tehnyt minulle niin suuren hywäntyön, etten sitä woi koskaan unhottaa", sanoi hän ensi hämmennyksensä ohimentyä.
"Minkäpä waan? antakaapas kuulua."
"Tuon onnettomuuden aikana … muistattehan."
"Se oli wälttämättömyys; olemmehan kukin welwolliset toisiamme hädän aikana auttamaan."
"Waikkapa niinkin, mutta te olitte se, joka keskellä kauhua ja ahdistusta lausuitte minulle toiwon ja lohdutuksen sanoja, Siihen sijaan kuin muut huusiwat kuolemaa ja tuomiota."
"Enhän silloinkaan woinut toisin tehdä, koska asian käsitin siltä kannalta."
"Siinäpä se on … miks'eiwät muut tehneet samoin? Sitte olette hoitanut sairasta ja saanut hänet terweeksi, ottamatta suurista waiwoistanne mitään maksoa, mutta nyt tahdon teille korwata … olisin kiittämätön konna, jos en niin tekisi", puheli hän, tehden samassa äkkinäisen liikkeen, ja siepaten rahakukkaronsa.