En uskaltanut hengähtää, niin tarkasti kuuntelin. Se oli surewan laulu ja kuului näin;
"Aamulla noustessa auringon armaan
Riemuisna ihmiset heräsi
Mulle se tuopi waan murehen karwaan
Kun minut kultani hylkäsi.
Toiset ne päiwällä riemussa hyörii
Eik' ole tunnossa tuskaakaan
Kyynel se mulla waan yhä pyörii
Kun minä kullatta olla saan.
Illalla lewolle laskewat toiset
Waan minä suurehen suruhun
Ei ole hauskoja murehet moiset
Miksikä kultani hylkäsi mun."
Laulaja waikeni ja sywä, kumisewa huokaus tunki läpi kaunihin aamu=ilman korwiini. Minä astuin esille ja edessäni oli nyt Nikki, joka näin warhain oli raittiissa ilmassa kewentämässä kenties kaipaawaa sydäntänsä. Hän oli kiwen päällä selin minuun istumassa, eikä huomannut ensinkään minun tuloani. Hän nojasi päätään molempiin käsiinsä ja oli ajatuksiinsa waipuneena. Kun minä sanoin hänelle hywää huomenta, hän säikähti niin, että oikein kohoksi ponnahti, mutta kun hän huomasi, ettei puhuttelija ollut kukaan muu kuin minä, rauhoittui hän nähtäwästi.
"Kuulitteko te?" kysyi hän, jotenkin hämillisen näköisenä kuitenkin.
"Mitä kuultawaa minulla sitten on ollut?" sanoin minä teeskennellen.
"Ei juuri mitään. Minä tässä laulaa hyräilin ja luulettelin teidän sen kuulleen", sanoi hän häpeillen ja ujosti.
"Jos sitä tarkoitatte, niin sen kyllä kuulin, mutta se oli niin surullisen wiehkeää, että sitä kuuntelisin aina", tunnustin minä.
"Sitä ei ole kukaan wielä koskaan kuullut", sanoi hän noloontuneena.