"Mitä te kirjoititte, koska näyitte kirjoittawan, kun ma tänne tulin?" kysäsin minä.
"Niin, eihän se ollut mitään. Enhän minä oikeastaan osaakaan kirjoittaa … piirtelen waan aikani kuluksi … ei se ole mistään kotoisin … ilman aikojaanhan se on", hätäili hän.
"Ettekö anna minun katsoa kirjoitustanne?" pyytelin minä.
"Mitäs Jumalan tähden … ei niissä ole mitään katsomista. En ole wielä näyttänyt niitä yhdellekään työkumppaneistanikaan, kuinka sitten teille woisin näyttää", sanoi hän ujostellen.
Minä olin tullut siinä mielessä, että saisin tietooni hänen synkkämielisyytensä syyn, mutta huomasin hänet wielä liian ujoksi ja sen wuoksi heitin asiani sillä kerralla sikseen.
Wamman saanut mies parani pian ja alkoi käydä työssä kuten ennenkin. Rinnakkain oliwat he nyt Nikin kanssa aina, olipa työ sitten minkälaista ja missä hywänsä; näyttipä siltä, että heidän wälilleen oli solmiintunut tosi=ystäwyys ja etteiwät he woineet tulla toisittaan toimeen.
Niin oli elämä käynyt entiselleen, se waan eroitusta, että Nikillä oli nyt yksi ystäwä, ehkäpä kaksikin, sillä minunkin kanssani puheli hän wapaasti ja yhä suuremmalla luottamuksella. Kaikki ihmetteliwät sitä, sillä ei kukaan ollut nähnyt hänen ennen niin tekewän. Mutta waikka hän olikin sen werran elpynyt, oli hän kaikissa muissa tapauksissa yhtä umpimielinen kuin ennenkin.
Minä puhuttelin tuota työkumppania erikseen ja pyysin, että hän koettaisi saada selwille Nikin surun syytä ja tietoonsa hänen kotipaikkansa. Hän lupasi. Jonkun ajan perästä tapasin minä hänet, hywässä toiwossa nyt ainakin saawani tietoa tuon surullisen miehen elämästä. Kaikki tuo oli kuitenkin turhaa toiwoa, sillä kun toinen oli ruwennut utelemaan niitä asioita, oli Nikki tullut mykäksi kuin kiwi.
Oli jo kaunein kesäsydän. Eräänä kauniina pyhäaamuna lähdin minä jo ennen auringon nousua kalastelemaan. Ilma oli tyyni ja lämmin. Kirkkaat kastepisarat kimalteliwat kaswien lehdillä ja kukkasien terillä auringon nousun edellä yltywässä walossa ja yökasteen tuorehduttamana lewitti kaswikunta ilmaan miellyttäwän tuoksun. Ihmetellen luonnon ihanuutta ja nauttien kesäaamun wiehkeää ja hiljaista rauhaa, astuskelin ajatuksiini waipuneena eteenpäin. Tieni kulki sen työpaikan kautta, missä Nikkikin kulki työssä. Mitään huomaamatta olin tullut jonkun huoneen suojaan aiwan lähelle työpaikkaa. Silloin luulin kuulleeni sywän huokauksen; minä hawahduin ja pysähdyin. Aiwan oikein, en ollutkaan erehtynyt, sillä samassa kuulin jonkunlaisen rykäisemisen; työpaikalla on siis ihminen, mutta kuka ja miksi näin warhain?
Samassa kuului toinen rykäiseminen ja wienon heleä wärähtelewä ääni tunkeusi samalla korwiini.