"En suinkaan minä käsitä sen rikki olewan, sillä eihän tuohon ole ilmestynyt mitään kuumettakaan, waikka nyt on jo kolmas wuorokausi", sanoin minä.
"Mutta se saattaisi wielä tulla", sanoi hän ja huokasi taas.
"Minä en salaa teiltä mitään, kun ette te waan salaisi minulta jotakin", jatkoin minä.
Hän säpsähti nähtäwästi, loi minuun pikaisen silmäyksen ja lähti sanaakaan sanomatta pois.
Jonkun päiwän perästä menin minä eräänä iltana hänen majapaikkaansa. Hän oli kynttilän walolla kirjoittamassa. Minut huomattuaan näytti kowa hämmennys hänet käsittäwän, sillä kiireesti pisti hän kirjoitusneuwot pöytälaatikkoon.
"Onko mitään tapahtunut? Kuinka hän woipi? Eihän waan kuume ole ilmestynyt?" kysyi hän yhteen henkäykseen.
"Hän on kohta aiwan terwe ja minä woin wakuuttaa, ettei teidän tarwitse sen asian wuoksi huolehtia yhtään wähää", sanoin minä hänelle.
"Oikeinko totta?" kysyi hän puoli=iloisesti.
"Se on niin totta kuin minä tässä. Ettekö te koskaan woi luottaa muiden ihmisien sanaan?" kysyin sitten wähän kummastuksissani.
"Kyllä kaiketi niinkin, mutta olenpa maailmassa huomannut senkin, ettei ole kaikkien sanoihin luottamista", sanoi hän ja waipui ajatuksiinsa.