Hän lakkasi kertomasta ja rupesi pyörimään selin minuun. Minä näin, että hänen silmistänsä tipahteli kyyneleitä, joita hän huolellisesti koetti minulta salata. Wihdoin pyyhkäisi hän silmiänsä, kääntyi minuun päin ja koetti tekeentyä niin lewollisen näköiseksi kuin suinkin mahdollista.
"Semmoinen on minun elämäni retki lyhykäisesti kerrottuna", sanoi hän sitten, ikäänkuin jatkoksi edelliselle.
"Minusta surette te liian paljon semmoista epattoa, joka woipi hyljätä lapsuuden ystäwänsä ja unhottaa lupauksensa ja sen liiton, minkä hän on ystäwänsä kanssa solminut; minusta hän ansaitsisi waan ylönkatsetta", sanoin minä muka lohduttaakseni häntä.
"En woi häntä unhottaa, en koskaan. Hän oli niin lempeä ja hywä, mutta hän waan joutui semmoiseen kiusaukseen, jota ei hän woinut wastustaa… Minä luulen, että se oli waan hetken hurmaus … kuinka minä woisin hänet unhottaa?"
"No, mutta eihän hän ainoa maailmassa liene; woisittehan wahinkonne korwata siten, että walitsette jonkun toisen."
"Woi älkää sanoko niin! Minä en woi enään ketään walita, sillä minulla ei ole kuin yksi sydän: sen olen kerran toiselle antanut ja minulla ei ole enään muuta antamista, sillä minun sydämeni on jakamaton."
"No, mutta onhan tuo kowa surunne kuitenkin turha toiwo, koska rakkautenne esine on jo toisen oma."
"Totta kyllä, että tämä on turha toiwo, sillä minä en toiwo enään mitään tässä maailmassa, paitsi sitä, ettei kukaan kotipuolessani saisi tietää missä minä olen. Muutoin ei Henna olekaan wielä kenenkään oma."
"Mitä? Kuinka? Eikö susiwouti häntä nainutkaan?" kyselin minä säikähtäen ja kauhistuksissani.
"Ei, sillä urkkimalla olen saanut kotipuolesta tietoja."