"Oliko tuo konna niin kelwoton, että wietteli wiattoman tytön?" sanoin minä puolisuutuksissani ja nousin istualtani ylös.
"Minä en soisi kenenkään ajattelewan pahaa hänestä … minä tunnen hänen … hän on siweä ihminen… Hän ei ole wieteltäwä eikä wietelty; hän on petetty."
"Kuinka?"
"No, kun susiwouti näki, että minä poistuin hänen tieltään, heitti hän tytön siihen … mutta kyllä Henna on yhtä wiaton kuin ennenkin … sen takaan Jumalankin edessä… Minä luulen, että Hennalla on sittemmin ollut yhtä kowat ajat kuin minullakin."
"Sittenhän on asianne sen paremmasti, sillä woittehan mennä kotiinne ja yhdistyä jälleen rakastettunne kanssa", ehdottelin minä jo jokseenkin hywillä mielin ja rauhoittuneena.
"En koskaan, en koskaan… Minä en tahdo jaettua sydäntä ja kuitenkaan en woi unhottaa häntä. Kerran se oli mikä oli ja muuta ei siihen tule… Minä en kahdesti anna sydäntäni, enkä ota wastaan kahdesti annettua … siinä solmu… Waikka minä kärsin juuri sentähden, että se niin on, mutta niin se kumminkin on ja kärsiminen tuntuu kuitenkin paremmalta kuin mikään muu keino."
"Teitä ei siis woi auttaa mikään!"
"Ei mikään."
"Oletteko koskaan sitten lähtönne kirjoittanut hänelle?"
"Olen kirjoittanut montakin kirjettä, mutta ei niitä ole tullut yhtään lähetetyksi."