Sillä wälin kun illallista laitettiin, soittiwat molemmat neidit piaanoa. Sama erinkaltaisuus siinäkin. Mari oli soittaissaan tyyni, wakainen ja teki tehtäwänsä ikäänkuin haaweksien. Hänen suunsa ei mennyt koskaan naurun=wienoonkaan, eikä ruumis hiewahtanut minnekkään päin, kädet tekiwät waan koneentapaisesti työtään. Hän ei erehtynyt yhtään ainoata kertaa ja tuntuipa siltä, että se olisi ollut melkein synti, jos niin olisi käynyt. Säwelet kaikuiwat kumisewina ja iloisemmissakin kappaleissa kuulostiwat ne ikäänkuin synkimmiltä surusäweliltä; oli niinkuin olisi täytynyt niin olla, sillä kuinka ne muutoin olisiwat woineet olla sopusoinnussa itse soittajan kanssa? Kun hän nousi piaanon äärestä, ei hän luonut katsetta keneenkään, eikä lausunut ainutta sanaa.—Nyt istui Tiina piaanon ääreen: Siinä oli senkin seitsemät temput, ennenkuin hän koskikaan näppäimistöön. Moneen monituiseen kertaan peitti hän kaswonsa käsillään, painoi sitten päänsä liki näppäimistöä, iloisesti nauraa kikattaen. 'Woi, woi, mitähän minä yrittäisin—enhän minä osaa mitään——minä en kehtaa, en kehtaa', ja muuta semmoista sopotti hän yhtenä hyrinänä. Wihdoin poukahti hän suoraksi, ikäänkuin jonkun jousen ponnuttamana ja samassa alkoiwat hänen molemmat kätensä liidellä laidasta laitaan seitsenoktaawisella näppäimistöllä. Hän erehtyi tuon tuostakin; hän nauroi itsekin hupelomaisuudelleen, mutta yhä innokkaammasti alkoi hän uudestaan ja rajuja säweleitä wuoti wirtanaan. Yht'äkkiä tuli hän wakaiseksi ja alkoi soittaa erästä surullista kappaletta, ja sen hän soitti niin suurella maltilla ja säännöllisyydellä, että minua oikein ihmetytti. Satuin luomaan katseen hänen kaswoihinsa ja silloin näin tipahtelewan kirkkaita kyyneleitä hänen silmistänsä. 'Sydäntä, sydäntä', ajattelin minä ja se teki minuun niin kummallisen waikutuksen.
Meitä käskettiin nyt illalliselle ja sen syötyämme toimitettiin Kalle ja minä ullakkokamariin lewolle.
Mitenkä lieneekin ollut, mutta minä en saanut unta. Minä tunsin sydämessäni niin oudon tunteen, jommoista en koskaan ollut ennen tuntenut. Wihdoin pääsin selwille, että olin juuri nyt rakastunut—en wanhempaan, arwokkaan wakaiseen sisarukseen, waan tuohon nuorempaan hälppään.
Minä kääntelin ja sijoittelin puhuen itseäni, mutta mitenkään päin ei ollut hywä. Minä luulin Kallen nukkuwan, mutta sittemmin huomasin, ettei hänkään nukkunut. Tämä teki mieleni wieläkin lewottomammaksi, sillä ystäwäni oli illalla ollut niin kummallinen. Ennen niin iloisa ja hilpeä, oli hän nyt ollut wähäpuheinen juro, josta ei näyttänyt olewan mitään hyötyä wähäiselle seurallemme. Mietiskellen istui hän melkein yksinänsä, silloin tällöin luoden tutkiwan silmäyksen kumpaankin neitiin.
'Jos, jos waan Kallekin rakastaa—Tiinaa', ajattelin ja henkeäni ahdisti.
'Walwothan sinäkin, Kalle', sanoin hänelle wiimein tuskissani.
'Walwon.'
'Minä olen matkustuksen wuoksi niin wäsynyt, etten saa unta.'
'Wai niin.'
'Woi taiwasten tekijä … hän rakastaa … hän on selwemmällä minun tunteistani kuin minä hänen tunteistaan', ajattelin hädissäni.