'Eikö lewähdetä tässä joku aika, minä olen niin uupunut', sanoin hänelle teeskennellyllä lewollisuudella.
'Kuinka itse tahdot.'
'Aina waan tuommoisia kylmiä, umpikuljuisia wastauksia, mutta selwille minun pitää päästä, waikka millä hinnalla', ajattelin taas.
'Kumpi sinusta noista neideistä on parempi?' kysyin häneltä wawisten.
'Molemmat owat paremmat.'
'Eikä, waan kummasta sinä enemmän pidät?'
'En kummastakaan.'
'Herra siunatkoon, Kalle … kuinka sinä woit olla noin tyly ja kylmä?' koin hänelle änkyttäin sanoa.
'Mikä kylmä? Ha, ha, ha, haa! Wika, weikkonen, on itsessäsi, eikä minussa. Olet itse tulistunut ja sen wuoksi luulet minun kylmenneen, siinä kaikki. Tuossa liekissäsi olet kärwentänyt wähän siipiäsi … tuo tyllerö tyttö … etkös näe, että minullakin on harkitsemiskykyä … sinä wapiset … mutta ole huoletta, minusta ei ole sinulle wähintäkään haittaa', puheli Kalle puolipilkallisesti ja awonaisesti.
Minä häpesin sydämeni pohjasta omia ennakkoluulojani. Minä pyysin häneltä anteeksi, kun olin wäärin häntä ymmärtänyt—enemmän: minä menin hänen luokseen ja syleilin häntä moneen kertaan. Mieleni oli kowin kuohuksissa ja kyyneleitä rupesi wirtana walumaan silmistäni, mutta nyt minä luotin taas niin werrattomasti ystäwääni ja saatoin häntä rakastaa kaikella weljen rakkaudella. Pian nukuimme molemmat makeaan uneen.