Aamulla kun menimme makuuhuoneestamme alas, oliwat siellä jo kaikki täydessä toimessa. Kahwi oli walmiina ja sen juotuamme teettelimme poislähtöä, mutta prowasti kehoitti meitä lewähtämään edes jonkunkaan päiwän. Me myönnyimme—en tiedä oliko se itseni tähden, mutta totta on, ettei minulla ollut nyt halua lähtemään.
Olimme nyt niinkuin kotonamme. Seurustellessamme koetimme kukin kohdastansa saada aikaan jotakin hauskaa, tehdäksemme elämän niin hupaiseksi kuin suinkin mahdollista. Soitettiin, laulettiin, kirjoiteltiin paperiliuskoille jotakin lystillistä ja niitä pisteltiin toistemme käteen; käytiin käwely= ja weneretkillä, ja koetettiinpa wälisti onkiakin. Ja neidit oliwat niin iloisia, ja minä olin iloinen, ja Kalle ystäwäni oli iloinen, hilpeä ja awosydäminen.
Yleisenä tietona oli, että olimme aikoneet pariksi wuorokaudeksi jäädä sinne. Tämä oli Tiinan mielestä liian wähän.
'Ettehän lähde wielä meiltä pois? Olkaahan toki parikaan kuukautta…
Eikö niin? Minulle tulee niin ikäwä … ja Ma——Marille tulee ikäwä…
Ettehän woi olla niin kowat, että tahtoisitte meille ikäwää?' pyyteli
Tiina.
'Herra siunatkoon minkälainen hälppä sinä, Tiina, olet! Kuinka sinä saatat wieraita pakottaa enemmän aikaa wiipymään kuin heidän omat asiansa myöntäwät? Ja sitten wielä puhut omastasi ja wieläpä minunkin ikäwästäni! Ajattele toki, ennenkuin semmoisia puhut', puheli Mari arwokkaasti ja nuhtelewaisesti.
'Puhun mitä ajattelen', sanoi Tiina wähän ujostellen.
Tämä kohtaus oli saada wähäisen seuramme puhumattomaksi. Se seikka tuntui sangen ikäwältä, ja sentähden koetimme Kallen kanssa saada asiaa entiselleen. Me selitimme, kuinka me emme suinkaan Tiinan puheessa huomanneet mitään loukkaawaa, sillä tuntuuhan itsestämmekin ikäwältä erota hywistä ystäwistämme. Marin muistutuksen wanhimpana sisarena myönsimme myös oikeutetuksi. Tämä waikutti sen, että Mari tuli hieman iloisemmaksi ja Tiina wähän wakaisemmaksi, ja niin oli entinen iloisuus wähän muodostuneena jälleen palautettu. Pian olimmekin yhteisen keskustelun johdosta tulleet siihen päätökseen, että jäisimme wiikon päiwiksi taloon.
Kuinka mieluinen tuo päätös oli toisiin katsoen, en woi warmuudella sanoa, mutta minulle se oli sangen suuren arwoinen. Oi kuinka mieluisasti olisin puolestani wiipynyt nuot Tiinan ehdottamat kuukaudet—niin, jopa koko wuodenkin, kun se waan olisi käynyt laatuun.
Mitenkä lienee ollutkaan, mutta ei ollut wielä kolmas päiwä mailleen mennyt, niin Kalle taas tuli wähäpuheiseksi ja jöröksi. Koetimme joukonmiehissä häntä ilostuttaa, mutta mikään ei auttanut, sillä semmoisena hän waan pysyi.
Tuli maatapanon aika ja me nousimme ullakkokamariimme. Meitä ei nukuttanut nytkään ja sanaakaan puhumatta toisillemme kääntelimme ja wääntelimme itseämme kyljeltä toiselle.