Päätänsä myöten hyppäsi hän nyt tuosta korkeasta waunusta sywään radan wierustaan. Maahan pudotessaan meni hän ylenkuppuraisiaan, mutta pian oli hän pystyssä. Ensimäiseksi työkseen löi hän kiween murskaksi powitaskussaan olewan pullon. Koetimme kehottaa häntä, että hän tulisi ottamaan waunussa olewat tawaransa, mutta niistä huoli hän wiisi, möykkäsi ja teuhasi waan.
Morsian pillahti katkeraan itkuun ja hänkin tahtoi syöksyä waunusta alas. Luulimme hänen taittawan niskansa ja tarjosimme hänelle apua, mutta sitä ei hän joutanut odottamaan. Ihme kumma! ei hän edes kaatunutkaan maahan pudotessaan. Itkussa suin riensi hän hillitsemään raiwostunutta sulhoansa, mutta mitäpä heikko nainen woipi juopuneelle, raiwostuneelle miehelle.
Me nostelimme waunusta pois heidän tawaransa, mutta tuo säkki, jossa mennessä oli tyhjä astia, oli nyt paljon raskaampi; siinä oli hääwarustuksia. Tuo kiiltäwä, suurehko matkalaukku oli myös täyteen pinkattu ja tuntui sekin raskaalta. Heti kun sen saimme maahan, otti sulho sen kantimista kiinni ja aikoi ropsia sitä ympärillään olewiin kiwiin. Pian alkoi sieltä roiskua jotakin märkyyttä, mutta siitä innostuneena pieksi hän laukkua sitä raiwokkaammasti kiwiin. Tuota teki hän niin kauwan, että laukku latistui niin, ett'ei siellä ollut enään muuta kuin helisewiä pullon sirpaleita. Siellä oli hienompia hääjuomia ja niin niiden nyt käwi. Hän olisi särkenyt ja murskannut kaikki, mutta muut ihmiset estiwät hänet siitä ja hädin tuskin saatiin tuo säkissä olewa täysinäinen astia hänen raiwoltansa warjelluksi.
Siinä rautatien ojassa oli paljon wettä. Meuhatessaan kommeltui sulhanen kumoon tuohon ojaan. Siellä hän piehtaroitsi ja rypöi sen lyhyttä, tämän pitkää. Sieltä noustessaan oli hän kuin rapakossa rypenyt sika. Kyllä oliwat nyt kauniina kauniin sulhaisen kauniit waatteet!
Koetettiin joukonmiehissä häntä tyynnyttää ja hillitä, mutta kaikki oli turhaa. Itkien ja rukoillen koki morsiankin tehdä kaikki mitä suinkin woi, mutta häntä ei sulho kärsinyt mailla halmeillakaan, työnsi waan pois tyköänsä, eikä sanonut tahtowansa häntä nähdä enään koskaan.
Siinä lähellä oli metsää. Sydämmen pohjasta itkien lähti morsian wihdoin käwelemään sitä kohden. Aiwan lähellä oli komeita, monenwäriseksi maalattuja, wankkoja taloja. Miks'ei hän niitä kohden käwellyt? Hän kai häpesi, mutta mitä hän häpesi? Häpesikö hän itseänsä wai sulhoansa waiko—ihmisiä?—Kenties kaikkia yhteensä. Oliko hänessä itsessänsä häpeämistä? Ei, mutta hän häpesi itseänsä—muiden tähden. Ehkäpä hän meni metsään kewentämään ensikerran eläessään sydäntänsä muiden tähden ja häpeämään muiden tähden—niin—ehkäpä.—
Juna lähti nyt ja sinne he jäiwät. Olin kuullut sanottawan, että seppä on siiwo mies ja ett'ei hän ole koskaan ennen ollut juowuksissa. Silloin nousi mieleeni kysymys: oliko tuo pelkkä sattumus, wai alku elämän leikkiin?—Kenties … olen sitten jäljestä päin kuullut, että he kuitenkin wiettiwät häänsä; ja sen johdosta soisin monin kerroin, että se tapaus olisikin ollut sattumus waan.
SOKEA.
Kesäinen aika on. Köyhä waimo kahden pienen poikasensa kanssa istuu kylän läpi menewän maantien wieressä. Nuorempi, kuusi ikäwuottansa elänyt poika on uppo=sokea; Luojansa oli antanut hänen semmoisena syntyäkin; wanhempi pojista leikkasi kahdeksattansa.
Kowa aika oli, sillä Jumala oli nähnyt hywäksi usealla katowuodella peräkkäin rangaista koko maata. Huono, akanoista, oljista ja petäjäisestä laitettu rawinto synnytti kulkutauteja ja kuoleman enkeli hiipi hiljaa näljästä ja taudista horjuwain haamujen seassa, niittäen wähällä waiwalla runsaan saaliin, sillä wähäwäkiset oliwat horjuwat saawutettawat. Tuon hiljaisesti, mutta warmasti liikkuwan kuolon=enkelin katkaisewan wiikatteen iskun alle sattui waimon mieskin, ja hän seurasi niitä lukemattomia, joita sama isku oli ennen kohdannut. Murheesta rasitettu waimo ei woinut työllään elättää itseään ja lapsiansa, warsinkaan kun ei ollut mitään työtä saatawissa, ja sentähden oli hänen täytynyt turwaantua kaikkein katkerimpaan elämisen keinoon, armoleipään. Semmoisella retkellä oli hän juuri nytkin, ja talosta taloon kulki hän almua anellen. Siellä sai hän useinkin kuulla kowia sanoja, ja niitä kuullessaan itki hän, että oli wedeksi sulaa. Semmoista oli hän wiimeisessäkin talossa kuullut, ja sentähden istui hän tuossa maantien wieressä sydäntänsä wuodattamassa.