Waikka sallimus oli nuorempaa poikaa niin kowasti kohdellut näön suhteen, oli se runsaammasti hänelle jakanut muita lahjoja. Lukuun ottamatta terwettä ruumista ja teräwää, wilkasta sielua, oli hänellä tawattoman kaunis ääni. Kristillinen äiti oli pojalle opettanut ulkoa melkein kaikki wirret, ja nuotit oppi hän niihin kerran kuultuansa. Näitä pojan hywiä lahjoja käytettiin wälikappaleina armoleipää anellessa, sillä heti taloon tultua weisasi tämä kauniilla, wähän wäräjäwällä, surullisen wiehkeällä lapsen=äänellänsä owipielessä jonkun wirren wärssyn. Weisaaminen teki kuulijoihin erilaisen waikutuksen, aina sen mukaan, minkälaisella asteella kunkin kuulijan sisällinen ihminen oli: wälisti se synnytti pilkkaa ja iwaa, wälisti taas sywintä myötätuntoisuutta ja sääliä.
Wankka oli talo, jossa wiimeksi käytiin. Selwiä leipämöykkyjä makasi myötäänsä talon pitkällä ja walkoiseksi pestyllä petäjäisellä pöydällä läpi katowuosien, waikka läpeensä muualla syötiin olkia ja petäjää. Monen hywän wuoden säästetyt wiljawarat riittiwät talossa koko katowuosien ajaksi.
Senkin talon owipieleen tultuansa weisasi sokea poika tawallisuuden mukaan wirren wärssyn. Kun wärssy oli loppunut, kuului isännän kolea ääni:
"Luuletteko tuolla kujeellanne woiwanne laiskuuttanne peitellä?"
"Mitäpä ne tämmöiset työllänsä saawat, semminkin kun ei ole minkäänlaista työtä", rohkeni waimo pahan mielensä seasta sanoa.
"Työtä on aina tekewällä, unta makaawalla, mutta halua puuttuu", pitkitti tyly isäntä.
"Älkää, hywä isäntä, noin kowasti puhuko; me emme tahdo mitään, sillä omaannehan kiellätte … me emme ole itse syypäät onnettomuuteemme … mutta kun mies kuoli ja sentään tekisi mieli elää…", sanoi waimo ja pillahti katkeraan itkuun.
"Senhän minä tiesinkin … sehän se on wiimeinen keino … waiwaisilla kakaroillanne, joita kyllä olette mestarit latomaan, koetatte laiskuuttanne peitellä—kyllä minä teidät tunnen. Wai ette ole syypäitä … tekisitte työtä … hywä isäntä! wai niin … mutta ei minusta millään tawalla tule niin hywää, että laiskoille mitään antaisin.—Ei näille sitten saisi puhuakaan … pötkikää tiehenne ja paikalla", pauhasi isäntä, ärtyneenä waimon oikeutetusta puheesta.
Murheellisena ja murtuneella sydämmellä wetäysi waimo lastensa kanssa talosta pois. Hänen näljästä ja murheesta riutuneet woimansa eiwät myöntäneet hänen pitemmälle mennä lewähtämättä kuin tuohon tienwiereen, johon hän istuutui lepäämään ja sydäntänsä wuodattamaan. Kowin kaiweli hänen sydäntänsä ihmisien kowuus ja se syytön sorto, jota hän liiaksi usein sai kuulla. Hän muisteli niitä aikoja, jolloin oli paremmat wuodet ja jolloin hänen mieswainajansa wielä eli. Ainahan sitä silloin joten kuten aikaan tultiin, kun yksissä neuwoin tehtiin työtä ja wuowattiin, jos kohtakaan ei silloinkaan kaikesti mäljällä oltu. Nyt oli hän kahden lapsen kanssa jäänyt tuetta ja turwatta tylyn maailman keskelle näin kowina aikoina, eikä hän tuntenut itsessänsä olewan kykyä itsensä ja lastensa henkeä elättämään muutoin kuin anelemalla armoleipää. Häntä oli usein herjattu ja sätitty pojan sokeudellakin, ikäänkuin se olisi kenen wika. Noita ajatellessansa tunsi hän itsensä kowin onnettomaksi ja hyljätyksi. Hänen korwansa rupesiwat suhisemaan, ja ajatukset tuntuiwat menewän sekaisin, eikä hän saanut wiimeiseltä selwille, oliko pojan sokeus muiden wai hänen wikansa—ehkäpä se oli hänen.
Juuri kun waimon ajatukset oliwat sekaumaisillansa, tuli kaksi miestä heidän luoksensa. Murheellinen waimo kohotti päänsä ja loi katseen tulijoihin. Oli niinkuin kylmää wettä olisi walettu hänen niskaansa, niin karsasi kylmä wäre pitkin selkäpiitä; ja oitis selkeniwät hänen sekawat ajatuksensa. Hän huomasi heti, että toinen noista tulijoista oli saman talon jykeä isäntä, josta he wast'ikään oliwat lähteneet, ja tämä näky se hänet sai kylmiä wäreitä tuntemaan ja horroksista selwenemään. Molemmat miehet seisoiwat päin tienwieressä istujiin, tarkasti katsella tirkistellen heihin, suu makeassa ilwehymyssä. Tuo tyly isäntä ei tyytynyt kotonansa antamiin pahoihin sanoihin, waan hän tahtoi oikein perinpohjin nöyryyttää nuot laiskat kerjäläiset, kun oli huomannut heidän lähelle taloa pysähtywän. Hänen kumppaninsa oli talossa silloin kun waimo poikinensa käwi almua anelemassa, mutta hän oli kamarissa, ja siksi ei waimo häntä nähnyt. Hänkin oli wankan talon omistaja ja selwän leiwän isäntä. He oliwat talon isännän kanssa ryypiskelleet, niinkuin yhdenarwoiset kunniassa ja warallisuudessa ainakin. Tämän oli isäntä ottanut kumppaniksensa, kun hän lähti noita laiskoja nöyryyttämään; molemmat heistä oliwat hywästi pöhnässä; molemmilla heillä oli luuta kädessä, jotka he oliwat wartta warten tätä retkeä wasten hankkineet.