"Entä sitten nuot kadonneen isännän lapset, minkälaisia he owat? He tuntuwat minusta nyt jonkunlaisilta sukulaisilta."
"Eräs kohta aikaihmiseksi tulewa tyttö heistä on parhaita lukijoita; lapsuudesta pitäin on papistokin kinkeritiloissa häntä kiittänyt."
"Ja tietysti siiwo."
"Niin siiwo kuin suinkin ihminen olla saattaa—entä sitten?"
"Te otatte hänet palwelukseenne, ja hän lukee meille tawasta; se tulisi eduksi meille ja kenties hänelle itsellensäkin, eikö niin?" esitteli nuorempi sokea.
Ukon silmät muljahteliwat, sauwan nolke lakkasi kuulumasta ja äänettömyys syntyi. Kun äänettömyyttä oli towin aikaa pitkittynyt, kohotti ukko päänsä ja huokasi sywästi.
"Ehdotuksesi on oiwallinen, ja ihme kumma, kun en minä itsestäni ole tuota huomannut! Sen parempi, mitä pikemmin asia tulee toimeen, ja minä laitan niin että se heti tapahtuu", sanoi ukko päättäwästi.
Nuorempi sokea kohosi ylös. Hänen kiitollisuutensa tunne oli niin suuri, että hän meni ukon luo ja syleili häntä, ja heidän oli nyt niin hywä olla; he ymmärsiwät toisensa.
Seuraawana päiwänä oli Rajalan Reetu jo talossa. Hän oli hilpeä ja iloisen luontoinen, seitsentoista wuotias tytön heisakka, jota ei suuresti painaneet tämän maailman huolet. Hän oli teräwäjärkinen ja omasi hywän muistin. Kaunotar ei hän tosiaan ollut, mutta ei hän ollut kuitenkaan osattomaksi jäänyt siitä wiehkeydestä, mikä niin usein kauniissa sukupuolessa tawataan.
Oitis aloitettiin luennot. Raamatusta pitäin oli talossa kaikenkaltaista hengellistä kirjallisuutta, mutta muuta ei ollut. Aiwan heti ruwettiin hankkimaan muitakin kirjoja kaikenlaisissa aineissa, ja sillä tawalla karttui kirjasto karttumistaan.