Määrätunnit pantiin, milloin lukemisen piti tapahtua, ja silloin tuli Reetu sokeain kamariin ja alkoi lukemisen. Enimmiten luettiin hengellistä kirjallisuutta, mutta pala palalta luettiin muitakin hywiä kirjoja. Ensimmältä oli tuo Reetulle ikäwää työtä, sillä hänen wilkas luontonsa ei olisi niin kauwan tyytynyt yhdessä kohden olemaan. Mutta wähitellen perehtyi hän niin työhönsä, ett'ei hän olisi woinut toisin tehdä, semminkin kun hänen ymmärryksensä kehittyi aina enemmän ja enemmän tilittämään ja ymmärtämään luettunsa sisällön ja tarkoituksen. Suurena apuna tähän oliwat hänelle hänen sanankuulijansa, sillä kun tuli eteen joku sywempi paikka, jota ei ymmärretty, pysäytettiin lukeminen ja miehissä koettiin sitten ongelmasta saada selwä; nuorempi sokea oli tähän paras.
Näin tawoin tuliwat he toinen toisensa opettajiksi. He nauttiwat sanomattomasti niistä opin murusista, joita sallimus oli ikäänkuin wäkisin pakoittanut heidät wastaanottamaan. Reetukin perehtyi niin lukemiseen, ett'ei hän woinut enään lukematta olla, ja ennen pitkää woitiin täydellä syyllä sanoa, että hän on seudun siwistynein talonpoikainen nainen, sillä nyt ei hän enään lukenut welwollisuudesta, waan omasta halustansa hyödykseen, josta pian seurasi se, että hän woi seurata aikaansa.
Wäliajat tekiwät sokeat kaikenlaista semmoista työtä, jota he käsikoperolla woiwat tehdä. Näin tawoin kuluiwat heidän pimeät aikansa hupaisesti, sillä heillä oli nyt henkistäkin rawintoa.
* * * * *
Aikaa on taas kulunut. Ei ole talossa enään kahta sokeaa, sillä nuorempi sokea on painanut wanhemman walottomat silmät wiimeisen kerran umpeen, ja hän on tuonen tuwille osannut kulkea yhtä erehtymättömästi kuin näkewäisetkin. Rajalan Reetukin on wielä talossa, mutta hän ei ole enään palwelija, waan wankka ja pyöreä talon emäntä. Sokea Matti on hänen miehensä ja talon isäntä. Wanha sokea on perillisettömänä ollen antanut talonsa, maansa, mantunsa ja kaikki mitä hänellä oli, palkkioksi nuorelle sokealle luudan kaupasta ja kiitollisuuden osoitukseksi siitä hauskuudesta, millä hän oli walaissut hänen pimeää ja synkkää elämäänsä sokeana ollessaan. Hän on yhdistänyt nuoremman sokean ja Reetun kädet, ja toiwottanut heille korkeimman siunausta. Näitä wiimeisiä tekojansa piti ukko elämänsä parhaimpina ja iloitsi suuresti nuorten onnesta. Nämät osoittiwat kiitollisuuttansa hywäntekijällensä kaikella hellyydellä ja rakkaudella, mutta kauwan ei heillä ollut tilaisuutta siihen, sillä kuoleman kaikki herpaisewa wiikate iski pois heidän jalon ystäwänsä ja hywäntekijänsä.—Kauwan he suriwat ja muisteliwat häntä.
* * * * *
Niin meni elämä eteenpäin. Toimelias emäntä hoiti taloutta, sokean miehensä weljen apuna ollessa, niinkuin kokenein mies. Emännän äiti oli puutetta kärsiwänä otettu taloon, missä hänelläkin oli nyt murheeton leipä; toiset hänen sisaruksensa oliwat hajonneet mikä mihinkin ja oliwat nyt jo kaikki naineita, mikä paremmalla, kuka huonommalla onnella. Useita ketteröitä lapsia juoksenteli sokean isänsä ympärillä, kämpien tawasta isänsä polwelle, silittelemään hänen kaswojansa ja hywäilemään häntä; heistä sai isä paljon iloa ja huwitusta.
Eräänä talwisena iltana astui tupaan wanha lumittunut ukko, sillä nyt oli ankara lumipyry. Sokea isäntä istui lawitsalla, kiikutellen polwillaan kahta terwettä poikaansa.
"Elääkö tämän talon sokea isäntä wielä?" kysyi hämäräisestä owensuusta tulija, sittenkun hän oli ensin hywän illan toiwottanut.
"Wielähän tuota eletään; kuka on niin outo wieras, joka minua kysyy?" sanoi sokea isäntä.