Kauwan oli odotettu junaa, eikä sitä kuitenkaan näkynyt eikä kuulunut. Kysyttiin sähkölaitoksella syytä wiipymiseen ja silloin saatiin tietää, ett'ei se tule wielä pariin tuntiin, jonkun satunnaisen esteen tähden. Tämän kuultuansa tekeysiwät odottajaryhmät huolettoman näköisiksi ja warustausiwat wiettämään aikaansa kuten parhaiten taisiwat.
Minä näin, että tuo huomiotani herättäwä nainen oli erään toisen naisen kanssa kyyristynyt johonkin pieneen halkopinojen kulmaukseen jääneeseen koloon. Kun hänen tilansa ja retkensä eiwät olleet minulle wielä läheskään selwät, menin minä heidän luokseen siinä toiwossa, että saisin tarkat tiedot hänen elämänsä juoksusta. Kun hän huomasi minun tuloni, näytti hän säpsähtäwän; oli niinkuin hän olisi sanonut: enkö täälläkään saa olla rauhassa. Kun hän loi silmänsä minuun, näin minä, että ne oliwat kosteammat entistään; minusta tuntui siltä kuin se olisi ollut wiimeinen kosteus, minkä hänen murtunut sydämmensä woipi kyynelten muodossa näkywille puristaa.
"Pyydän anteeksi, mutta en woi teitä niin wähällä jättää. Minä luulen, että te ette ole wielä puoliksikaan awannut sydäntänne, ettekä sanonut elämänne erityiskohtia minulle, waikka luulette minun jo kaikki tietäwän mitä haluan", sanoin minä katsellen häntä tarkasti.
"Mistä sen tiedätte…? Minä luulen, että olette jo liiaksikin saanut tietää", sanoi hän ja koetti nauraa oikein sydämmestään, mutta selwästi huomasin minä, että se oli epätoiwon tuskallinen, jotakin peittelewä, mutta turha yritys.
"Minä huomaan sen teidän käytöksestänne ja surullisen näköisestä elämästänne", sanoin.
"Eihän se niin surullista ole … wai onko se teidän mielestänne…? Minä luulen, ett'ei se ole…" sanoi hän, koettaen tekeytyä niin iloisen näköiseksi kuin suinkin woi.
"No, mutta nuot teidän silmänne todistawat, että te olette paljon itkenyt; koetatte myös kierrellä puhuessanne, sen olen huomannut", sanoin wähän ankarasti.
"Kyllä ymmärrän, että pidätte minua epärehellisenä, ja onhan siihen syytäkin, sillä olettehan minut tawannut walehtelemasta. Mutta minä tunnen olewan welwollinen salaamaan ja peittelemään yksityisiä perheasioitani. Kuitenkaan ei se näy parhaalla tahdollakaan kaiketi onnistuwan. Sillä waikka sydän jaksaakin sen tehdä, on sisällinen taistelu kumminkin waikuttanut niin paljon, että se näkyy päälle päinkin", puheli hän mielestäni kylläkin ajattelewasti ja nyt ei hän ensinkään yrittänyt nauramaan, mutta päinwastoin waipui hän kowin surullisen näköiseksi.
"Se nyt rupeaa kuulumaan jonkinmoiselta todellisuudelta, mutta kuitenkin tuntuu siitä puuttuwan wielä jotakin; muun muassa tuntuu minusta hywin kummalliselta teidän niin pikainen lähtönne miehenne luota", sanoin hänelle.
"Enhän ole koko tätäkään aikaa ollut hänen luonaan", sanoi hän katkerasti.