Ja Oskari luki:
"Miks' synnyin?
Miks' synnyin ma—miks' joku muu
Ei eestäin syntynyt?
Miks' unholaan kuin laho puu
On syntyy täytynyt?
Miks' syntyneet ei wiisahat
Mun eessäin maailmaan?
Ne joill' ois maineet mahtawat
Ja woimaa warressaan.
Ma synnyinkö noin suotta waan,
Tai tyhjän tarpeheks',
Tulinko tänne maailmaan
Waan joukon täytteheks'?
Jos niinkin on, niin totta lie
Täss' sijaa mullekin,
Jost' elon wirta minut wie
Sen kowaan leikkihin.
Ja elon tuiman taistoissain
Ma suruin unhotan,
Min tunnen aina rinnassain
Kauheesti kalwawan.
Siis tartun waikka kalpahan—
En jouda suremaan;
Jos synnyin eloon halpahan,
Käyn siinä kuolemaan.
Niin, syntynyt en loistohon,
Mä synnyin elääksein
Ja ryhdyn työhön, taistohon,
Teen työtä kuollaksein."
"Niin, nyt muistan. Tuo on ensimäisiä runokokeitani, enkä ole sitä pitänyt siinä arwossa, että olisin sen edes pannut parempaan talteen. Sitä kyhätessäni oli minulla wielä toiwoa ja uskallusta, jospa kohta suruakin, mutta nyt se on kaikki lopussa", sanoi Antti ja nähtäwästi heikkoniwat hänen riutuneet woimansa paljosta woimain pinnistyksestä.