"Saanko minä tämän säilyttää muistonasi?" kysyi Oskari hiljaa.
"Saat", sanoi sairas raukeasti.
Kun Oskari huomasi ystäwänsä raukeamisen, tuli hän niin liikutetuksi, ett'ei hän kyennyt yrittämäänkään mitään puhumaan. Sillä wälin maata riuwotti sairas herwottomana, hengittää liehkasten heikosti ja tiheästi. Hänen silmänsä oliwat wielä nytkin puoliksi ummistuneina, joiden raollaan olewien luomien alta silmäwalkuaiset muljahteliwat. Oskari ei raskinut häiritä heikkoa ystäwäänsä, katseli waan häntä, tuntien samalla sydämessään sanomatonta sääliä.
Wihdoin awasi sairas silmänsä ja loi surullisen katseen Oskariin.
"Wieläpä sinä olet täällä … luulin sinun jo menneen", sanoi hän.
"Wielä", sanoi Oskari murtuneena, eikä kyennyt siihen muuta lisäämään.
"Huoleti saamme ainaiseksi jätellä toisemme hywästi. Kiitos, ainoa ystäwäni, kaikesta hywyydestäsi ja rakkaudestasi!" sanoi sairas heikolla ja sortuneella äänellä, ojentaen samassa näiwettyneet kätensä ystäwäänsä kohden.
"Eihän asia toki niin liene", sanoi Oskari ja tarttui sairaan kuihtuneisiin käsiin.
"Niin se on, ystäwäni;—minä tunnen, ettei asia woi toiseksi muuttua", sanoi sairas ja painoi silmänsä kiinni.
Kun Oskari huomasi, että hänen sielläolonsa alkoi käydä sairaalle rasitukseksi, puristi hän hellästi hänen kättään ja lähti pois.