VIII.
Eräänä kauniina syyskuun päiwän aamuna käweli nuori mies nuoren naisen kanssa L——n hautausmaata kohden. Mallikkaita ja kauniita ihmisiä he oliwat. Korkea kuin salon solea honka oli nuoren miehen norea wartalo, ja hento ja wiehättäwä oli hänen kainaloinen kanansa. Tänä warhaisena aamuhetkenä oliwat he ohjanneet kulkunsa sitä pyhää tarhaa kohden, mihin monta heidänkin omaisistaan oli wiimeiseen lepoonsa kätketty. Kumpikin heistä tunsi tunnossaan jotakin jaloa ja pyhää, sentähden halusiwat he mennä sinne, missä tunto wainajien muistoista elpyneenä saapi kenenkään häiritsemättä rauhassa nauttia niitä tunteita, mitkä iäisyyden aatelmat useinkin ihmissydämissä hereille saawat.
Aurinko oli kohonnut jo taiwaan rannan yli, kun he hautausmaan portista astuiwat sisään. Ilma oli tyyni ja selkeä, sentähden loistiwat auringon säteet lämpimästi ja kirkkaasti. Se loi elämää ja woimaa koko luontoon, kullaten samassa kuolleitten hautapatsaat ja heidän haudoillensa istutetut puut; tuntuipa siltäkin kuin se olisi koettanut hymyellen lämmittää niitäkin, jotka waiwoistansa wäsyneinä ja kylmenneinä oliwat kätketyt maan mustaan multaan.
Hautausmaan pohjoinen kolkka oli se paikka, jota kohden he käweliwät. Siellä oli wähäinen turpeilla peitetty kumpu, jolle he istahtiwat. Sanatonna, äänetönnä istuiwat he siinä kauan aikaa, sillä aatteilla oli nyt rajaton wapaus lennellä. Ei mikään häirinnyt niitä, sillä kaikki oli niin rauhaisaa ja tyyntä; ainoastaan peippo lauloi iloisesti aamuwirttänsä heidän edessänsä olewassa puussa, mutta tämäkin waan ikäänkuin tuuditti heitä sywemmälle aatteisiinsa.
"Pian meni pois meidän ystäwämme", wirkahti wiimein nainen ikäänkuin surusta hawahtuen.
"Pian", sanoi nuori mies, waikka hän näytti olewan aiwan ajatustensa wallassa, eikä näyttänyt käsittäwän mitä sanottiin.
"Mikä olisikaan hänestä tullut, jos hän olisi saanut elää ja jos hän olisi saanut kehittyä suotuisammissa oloissa, sillä hän oli hywäoppinen ja samassa niin sywämietteinen? Minä luulen, että hän eläisi wielä nytkin, jos toisin olisi ollut", pitkitti nainen.
"Niin oikein; sinä puhut tämän turpeen alla lepääwästä ystäwästämme. Se on totta mitä sanoit. Kaikenlaiset wastoinkäymiset jo lapsuudesta pitäin synkistyttiwät hänen luonnettansa ja wiimein murtiwat ne hänen kauwas näkewän ja korkealle pyrkiwän henkensä.—Samoin minäkin uskon, että hän eläisi tänäkin päiwänä, jos eiwät niin useat masentawat syyt olisi häntä kohdanneet", sanoi nuori mies.
"Mutta kuinka hän niin ajattelewana nuorukaisena teki niin ajattelemattoman työn, että hän poltti kaikki kirjalliset teoksensa? Se oli minun mielestäni sopimaton teko ja suuri wahinko", sanoi nainen.
"Hän ei woinut toisin tehdä, sillä kun kaikki toiwo ja mahdollisuuskin siihen oli häneltä mennyt, joutui hän ympäristöllämme liikkuwan kiihkeän uskonlahkon kynsiin ja he pakottiwat hänen sen tekemään."