"Mutta olisihan hänellä ollut wielä mahdollisuutta, kun olisi mennyt suomalaiseen kouluun."
"Hänellä ei ollut waroja, sillä isäpuolen konkurssi wei kaikki ja tämä wei häneltä wiimeisenkin toiwon ja mahdollisuuden. Mutta sinullakin on osasi hänen sortumiseensa, waikk'ei sinulla ole siitä pienintäkään aawistusta, sitä wähemmin wähintäkään tietoa."
"Mikä se on? Sano rakas Oskari!"
"Häneltä oli eräs ilmoitus sinulle, armaani, jonka hän kuolinwuoteellansa ollessaan pyysi minun sinulle tuomaan."
"Minullakin osaa … hänen sortumiseensa … minulle kuolinwuoteellansa käskenyt ilmoittaa…! Mitä tämä nyt on?" sanoi nainen hämmästyneenä.
"Niin se kumminkin on. Hän oli rakastunut sinuun ja sentähden jaksoi hän pyrkiä niin paljon, toiwossa, että hän kerran saa sinut omaksensa omistaa.——Meidän yhdistyksemme wei häneltä tämän toiwon ja sekin lannisti häntä", selitti nuori mies wärähtelewällä äänellä.
"Rakastunut…! Mitä sanot…? Eihän mitään semmoista woinut tulla kysymykseenkään——enhän ole siitä tiennyt mitään, enkä antanut siihen mitään aihetta", sanoi nainen hämillään.
"Sitä ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse,—hän kantoi sen mykkänä omassa sydämessään; me molemmat sen nyt waan tiedämme."
Nuori, kaunis nainen waikeni; oli niinkuin hän olisi kuullut jotakin aiwan käsittämätöntä.
"Antti raukka!" alkoi hän wiimein. "Sen sanon sinulle, rakas Oskari, että siinä hän ainakin pani toiwonsa siihen halpaan olentoon, joka ei olisi koskaan woinut mukaantua hänen tarkoituksensa mukaiseksi, eikä toiseksi muuttua kuin se nyt on. Mutta nyt tunnen hänet wieläkin paremmin kuin ennen. Innolla teki hän sitä mihin waan kerran ryhtyi. Yhdenkään ihmisen tietämättä woi hän rakastaakin sortumiseensa asti.— Hän käy kowin säälikseni, mutta minä en olisi woinut häntä auttaa."