"Karkasi! miksikä hän karkasi?"

"Sitä minä en woi sanoa miksikä hän sen teki, mutta niin hän kumminkin teki. Sen waan tiedän, että rakastimme kerran toinen toistamme ja sen woimasta solmisimme ikuisen liiton keskenämme. Waikka olimmekin köyhät ja tyhjät maallisista rikkauksista, oli elämämme kuitenkin ensi alussa pelkkää autuutta, sillä me tyydyimme toinen toiseemme, ja tyhjyyskin tuntui silloin täysinäiseltä. Me teimme työtä yhdistynein woimin, eikä meillä ollut hätäpäiwää, sillä tyytywäisyys palkitsi kaikki puutokset. Ahkeruudella ja säästäwäisyydellä saimme sen werran kokoon, että woimme hankkia itsellemme torpan maan. Siihen hankimme pienet mutta siistit huoneet, ja elämä tuntui nyt niin hywältä, ett'en luule sen parempaa muillakaan olleen. Torppamme tilukset panimme niin hywään kuntoon, että ne lainehtiwat rehewästä kaswullisuudesta kaikkialla. Ahkera työmme oli meidät kohottanut siihen tilaan, ett'emme olleet enään mitään wailla, mutta—woi Jumalani—se oli meidän perikatomme. Mieheni rupesi liiaksi tuntemaan omaa arwoansa ja tätä maailmaa, ja hän ei enään tyytynytkään siihen yksinkertaiseen elämään, oloon ja pyrintöön, mikä meidät oli niin onnellisiksi tehnyt. Hän rupesi kaikenlaisiin kauppahommiin ja yrittelemisiin—hywässä tarkoituksessa kyllä—ja ensimältä näyttikin se olewan hyödyllistä … mutta woi Jumalani—hän oppi myös samassa ryyppimään;—kuinkas muutoin, sillä olihan hänestä tullut nyt jonkunlainen huomattawa ihminen ja eihän se hänen mielestään käynyt muutoin laatuun. Minä rupesin häntä hiljakseen muistuttelemaan siitä waarasta, joka wäijyi meidän owemme edessä. Ensimältä ottikin hän niistä waaria, wakuuttaen samalla, ettei waara kuitenkaan ollut niin suuri kuin minä uskottelin ja ett'ei todellista syytä ollut minun pelkoon. Näitä kuullessani koetin rauhoittaa itseäni ja unhottaa suruni ja huoleni. Mutta kuta enemmän sitä tein, sitä sywemmäksi juurtui pelkoni, sillä pian huomasin minä, ett'eiwät hänen lupauksensa ja wakuutuksensa pitäneet ensinkään paikkaansa. Ne höltyiwät ja löyhtyiwät löyhtymistään ja asia paheni pahenemistaan. Wiimein ei hän kärsinyt wiittaustakaan sinne päin, waan ärtyi ja kiiwastui jok'ikisestä yrityksestäni, waikka ne lähtiwät werta wuotawasta sydämmestä. Minun täytyi waieta ja kaikella ystäwyydellä, rakkaudella, hiljaisuudella ja kärsiwällisyydellä koetin pitää koossa kunniaamme, talouttamme, ja aikaan saada hywää sopua. Minä salasin ihmisiltä hänen juomistansa niin paljon kuin woin, ja kun hänen kowasta kohtelustansa sain mustelmia, haawoja ja kuhmuja, sanoin ihmisten kysyessä saaneeni ne jossakin tapaturmaisessa loukkauksessa, lankeamisessa tahi kaatumisessa. Kun näitä oli liiaksi usein, oli minun keksiminen senkin seitsemän hätäwalhetta ja juonta oikean laidan salaamiseksi. Kauwan aikaa se onnistuikin, mutta ajan pitkään oli mahdoton sitä salata, sillä mieheni juoppous paheni pahenemistaan.

Tämmöisessä tukalassa tilassa kului joku aika. Wähitellen rupesiwat ihmiset käsittämään kuinka asia oikeastaan oli, sillä mahdoton oli sitä enään millään tekosyillä saada peitetyksi. Kun asia kerran tämmöiseksi tuli, meni häneltä kaikki häpy, sillä hänellä ei ollut enään mitään kunniaa eikä ihmisarwoa säilytettäwänä, ja—woi Jumalani!—hänestä tuli nyt kylän ratti. Myötäänsä joi ja möyhäsi hän kylillä ja piti niin tawatonta elämää, että kaikki ihmiset rupesiwat häntä kammoksumaan; mutta kun hän kotiin tuli, oli minulla kowa leikki edessä. Kyllä nyt oiwallettiin mistä nuot alituiset sinimarjat ja mustelmat oliwat minulla kotoisin, sillä eipä hän kaihtenut enään muiden nähdenkään minua repiä ja laahata.

Eräänä päiwänä tuli hän taasen juowuksissa kotiin, usean muun juopuneen miehen kanssa. Lyhyesti ja yksinkertaisesti ilmoitti hän minulle, että torppa sekä kaikki muu omaisuutemme nyt oli—myöty. Woi, woi kuinka tuo uutinen wihlasi sydäntäni.—'Mihin nyt joutuisin pienten lasteni kanssa, toisen huoneen nurkkaanko, kaikkein tielle ja ylönkatsottawaksi?' Ne kysymykset lensiwät polttawana ja kirwelewänä sydämmeni läwitse; muuta en kyennyt käsittämään. Minä waalenin, hoiperruin ja yritin kaatumaan. Ihme kumma! Mieheni riensi hoiperrellen awukseni ja esti sen. Mistä tämä tuli, sillä pitkään aikaan ei hän ollut niin paljon ihmisyyttä minua kohtaan osoittanut?—Ehkä hän huomasi, että minulla oli nykyään kaikista kuormista raskain kannettawa.—Olin niin woimaton, ett'en woinut pysyä seisoallani, mutta en kuitenkaan pyörtynyt; sentähden kantoi hän minut sänkyyn. Siinä towin oltuani, rupesi ajatukseni wähitellen selkenemään. Minusta tuntui kowin kowalta kohtalolta torppamme myöminen, jopa semmoiseltakin, kuin olisi se kaiken elämämme loppu. Waikk'ei wiime aikojen elämä ollut hääwiä siinäkään ollessa, rakastin minä kuitenkin miestäni sydämmestäni ja toiwoin kaiken kääntywän wielä kerran hywäksi.

Minä rupesin kyynelsilmissä rukoilemaan, ett'ei hän suinkaan, Jumalan tähden, häwittäisi elämää ja että hän purkaisi kaupan jos semmoinen oli jo tehty. Hän koki selitellä, että se oli edullinen kauppa ja että minä saisin siitä olla aiwan huoleti.

Hän paiskausi waatepäällä toiseen wuoteeseen maata ja nukkui kohta, mutta koko yönä en minä woinut nukkua silmän täyttä, niin kowin huoletti minua tuo outo uutinen.

Aamulla rukoilin häntä toistamiseen, että hän luopuisi tuosta turmiollisesta kaupasta. Kumma kyllä, ei hän suuttunut nytkään, päinwastoin hän selitti nyt juurta jaksain, kuinka kannattamaton muka koko tuo pienitiluksinen torppa oli, jonka tähden oli parasta saada se myödyksi, että olisi tilaa wapaammasti liikkua ja ansaita, kun ei ole sidottu tuohon pieneen maatilkkuun.

Pohjanmaan rautatien työ oli silloin juuri alkanut. Hän esitteli, että hän lähtee sinne työnansiolla ja torpasta saaduilla rahoilla kaupalla ansaitsemaan enemmän waroja, että sitten woitaisiin ostaa oikein werotalo ja päästäisiin noista ikäwistä päiwätöistä, mitkä niin paljon weiwät aikaa hukkaan.

Onhan aiwan luonnollista, että tämmöinen äkkinäinen, maltillinen kohteliaisuus teki minuun sangen hywän waikutuksen. Enhän ollut wiime aikoina kertaakaan tämmöistä hywyyttä häneltä osakseni saanut. Minä toiwoin yrityksestä mitä parasta ja minusta tuntui siltä kuin hän olisi tehnyt oikein, kun hän torpan möi. Mielessäni kajasti semmoiselta kuin olisimme alkaneet ihan uutta, parempaa elämää, uusilla, pätewämmillä woimilla, ja entiset kärsimiset ja wastahakoisuudet alkoiwat nopeasti haihtua mielestäni.

Yksi asia painoi kuitenkin raskaasti mieltäni, ja se oli se kun hän oli taipunut ryyppimään. Kun hän oli niin kärsiwällinen nykyään, päätin minä uskaltaa muistuttaa häntä siitä.